Hae
Ready Steady Flow

Neljä kuukautta rikoksen uhriksi joutumisen jälkeen

 

rikos

Moni lukija varmasti tietää, mitä tapahtui tammikuussa. Pari viikkoa tuon jälkeen kirjoitin tekstin toipumisesta, ja nyt on aika taas päivittää kuulumisia tämän asian tiimoilta. Luulen, että tulen itsekin vuosien saatossa monesti palaamaan näihin ei niin mukaviin muistoihin, kun jossakin vaiheessa voin katsella toipumisprosessiani kokonaan taaksepäin ja hahmottamaan suurempia kokonaisuuksia. Nyt kuitenkin tuo prosessi on vielä kesken.

Rikoksesta eli kuristamisen ja raiskauksen yrittämisen kohteeksi joutumisesta on nyt neljä kuukautta. Rikos on mielessäni arjessa jollakin tavalla edelleen, noin 20-30% kaikesta ajasta. Lääkäri, jonka luona kävin poliisin kehotuksesta kuvauttamassa vammani, sanoi, että tuollainen rikos tulee todennäköisesti olemaan arjessani mukana noin puoli vuotta. Tässä vaiheessa näyttää, että niin se tulee menemään, vaikka haluaisinkin kovasti uskoa, että pystyisin toipumaan nopeamminkin.

Miten rikos näkyy nyt, neljän kuukauden jälkeen arjessani?

En ole edelleenkään liikkunut yksin meidän asuinalueen ulkopuolella kävellen/pyörällä. Olen muutamia kertoja uskaltanut käydä yksin asuinalueellamme kävelyllä valoisaan aikaan. Kerran olen uskaltanut kävellä yksin pidemmällä sijaitsevalla lenkkipolulla, kun olin autolla matkalla Mummolaan ja pysähdyin kävelemään puhelun ajaksi. Aikuisseurassa uskallan kyllä jo liikkua missä vain, myös rikospaikan ohi kävellen.

Rikospaikan ohittaessani (melkein) päivittäin (vaikkakin vain autolla), minua kylmää ja inhottaa.

Pidän ovet visusti lukittuna edelleen. Turvalukko on myös joka ilta laitettava oveen, ja silloin myös päivisin, jos olen yksin edes hetken aikaa kotona.

Mietin usein, kuka tuo rikoksentekijä on ja miksi hän teki minulle niin. Mietin, oliko teko henkilökohtaisesti suunnattu minuun vai vain sattumanvarainen teko. Asia siis pyörii päivittäin mielessäni myös näin.

Kun liikun missä vain, pälyilen edelleen ympärilleni tarkkaillen ihmisiä ja heidän liikkeitään. Mielessäni on edelleen tarkka toiminta- ja pakosuunnitelma.

Kun joku sattuu tulemaan takaviistosta tietystä kulmasta minun vierelleni, saatan pelästyä aivan holtittomasti. Sama tapahtuu myös, jos täydestä hiljaisuudesta kuuluu jokin yhtäkkinen ääni (joku tavara putoaa itsekseen, joku kuiskaa tai huutaa…). Olen pelästynyt niin pahasti, että kädestä on tippunut pyykit, kännykät, astiat ja olen pahimmillaan huutanut niin kovaa, että olen itsekin pelästynyt omaa huutoani.

Varaudun edelleen jonkin verran puolustautumisvälineillä, kun liikun yksin. Mukanani metsälenkillä on ollut mm. puukko, kaupungissa hiuslakkapullo. Kotona en raahaa ihan niin paljon eri huoneisiin puolustautumisvälineitä kuin ennen.

En edelleenkään suostu avaamaan ovea, ellen ensin näe ikkunasta, kuka oven takana on. Muutaman kerran olen joutunut melko isoon stressiin ovikellon soidessa. Kerran, kun avasin oven, ja oven takana oli naapurimme, hän nähtävästi näki hätäni ja sanoi, että tästä lähtien hän muistaa aina laittaa viestiä ennen meille tuloa. 😀

Kun alkaa vähänkään hämärtämään, laitan verhot kiinni. Ulkoa tuleva pimeys siis ahdistaa edelleenkin.

En ole uskaltanut liikkua julkisilla liikennevälineillä vielä kertaakaan rikoksen jälkeen.

Koronakriisi rikoksen jälkeen

Instagramiini olenkin jo avannut tätä yhtä elämäni rankinta puolivuotista. Peräjälkeen koettuina joulukuinen ahdistelutapaus, tammikuinen rikos ja korona-aika ei ole suoraan sanottuna ollut mikään helpoin yhdistelmä käsitellä. Juuri kun maaliskuussa olin pääsemässä takaisin jaloilleni ja suunnittelin jopa lähteväni kokeilemaan junamatkustamista, pr-tilaisuuksiin osallistumista ja konserttiin menoa, niin tuli korona ja tiukat rajoitukset. Se elämä, jota olin pantannut jo monta kuukautta, joutui pantattavaksi uudestaan. Siksi koronakotoilu on tuntunut erityisen tyhmältä minun mielestä. Juurihan minä olen joutunut olemaan kotona ja peloissani suurimman osan tästä vuodesta. Myös yritykseni kaikki koulutukset ja valmennukset jouduttiin perumaan koronan takia, joten sitäkään ammatillista elämää en sitten tälle keväälle saanut, jonka suurella vaivalla olin hankkinut viimeisillä voimillani rikoksen jälkeen.

Kaikista vaikeuksista huolimatta toipumiseni on mennyt koko ajan eteenpäin. Toipuminen saattaa ottaa edelleen muutamia kuukausia – ja täysin eheytynyt tuskin tulen koskaan olemaan. Eiköhän tämä kokemus seuraa minua kaikkialle, mutta toivottavasti kokemuksen tunteellinen osuus laimenee entisestään enkä olisi ihan niin herkillä ja valppaana kuin nyt edelleen olen.

// Emmi

LUE MYÖS:

Vinkkejä sinulle, jonka läheinen on joutunut pahoinpitelyn, tapon yrityksen tai raiskauksen uhriksi

4 kommenttia

  1. Sanna kirjoitti:

    Oletteko koskaan harkinneet koiran hankintaa? Asuimme aiemmin kaupungin keskustan tuntumassa, eikä olisi tullut mieleenkään lähteä pimeällä lenkille ilman koiraa (vaikka kaupunki ei mikään suurkaupunki olekaan, eikä minulla vastaavaa kokemusta taustalla).
    Isokokoinen koira (säkä n. 60cm) toi huomattavasti turvallisuuden tuntua ja luonnetestikin sen sitten paljasti, että se olisi puolustanut minua vaaran uhatessa.

    Myöskin kotona yksinoloon koira tuo turvaa, kun tietää että se kyllä ilmoittaa, jos tarvetta on, eikä kukaan ”hiippari” pääse yllättämään.

    Suosittelen vahvasti, jos siis olette koiraihmisiä tai muuten joskus harkinneet koiran hankkimista!

    • emmi kirjoitti:

      Ollaan harkittu koiran hankkimista jo ennen tätä tapausta, mutta ei kuitenkaan lopulta olla päädytty hankkimaan, ainakaan vielä. Meillä on ollut silloin tällöin pieni lainakoira kylässä muutamia viikkoja kerrallaan täyttämässä poikien koirantoivetta, joten senkään takia omaa ei ole tarvinnut niin vakavasti harkita. Minä uskalsin tuohon tammikuiseen asti kävellä ihan hyvin pimeässäkin, mutta nyt on ajatusmaailma täysin muuttunut. Kiva kuulla, että siellä on turvaa koirasta!

  2. Nina kirjoitti:

    Voi. Tuli kylmät väreet kun luin tätä. Voimia! ❣️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *