Hae
Ready Steady Flow

Elämäni kamalin kokemus: tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni kävelylenkillä

Olen jo viikon pyöritellyt mielessäni eri teemoja, joista seuraavaksi kirjoittaisin. Kävi kuten Synkät päivät -postauksen aikaan: en vaan voi jatkaa ”normaalisti” kirjoittamista, ellen käsittele täälläkin elämäni kamalinta kokemusta. Sivuutin sitä jo NEPSY-opiskelujani käsittelevässä postauksessa, mutta minusta tuntuu, että tahdon kertoa teille vähän enemmän. Kirjoitin monta eri pituista versiota tuosta illasta ja tapahtumasta, mutta päädyin nyt lopulta jakamaan saman tarinan, jonka kirjoitin tapahtumaa seuraavana päivänä Facebook-kavereilleni. Tämä on siis sensuroimaton ja aito, tapahtuma vielä hyvin mielessä kirjoitettu kokemus elämäni kamalimmalta illalta, 10.1.2020. Myös instagramissani olen avannut tätä tapahtunutta ja siihen liittyviä tuntemuksiani heti hyökkäsillasta lähtien ihan tähän päivään asti.

päällehyökkäys

Hei ystäväni. Haluan nyt kertoa sinulle järkyttävästä ja traumaattisesta tapahtumasta, jonka koin eilen illalla. Kädet ja koko keho täristen tätä kirjoitan. Viimeisen kuukauden ajan olen kävellyt muutamia kertoja viikossa puolen tunnin, tunnin lenkkejä yksin soittaen samalla puheluita. Tämä halu kävelyyn lähti sekin yhdestä ahdistavasta tilanteesta, johon koin kävelyn ja ystävän kanssa juttelun auttavan. Eilen, perjantaina lähdin kotoa klo 19:50 kävelemään puolen tunnin kävelymatkan päähän ja juttelin koko ajan samalla siskoni kanssa. Kun saavutin tuon liikenneympyrän, josta käännyin kotiin, huomasin, että joku mies kävelee normaalia lähempänä minua koko ajan. Minulla oli aavistus, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Lähdin hölkkäämään ja mainitsin siskolleni puhelimeen kovaan ääneen (jotta mies kuulisi), että ”Olen vissiin pukenut vaatteita liian vähän päälle, alan hölkkäämään, jotta saisi lämpöä.” En siis vain kehdannut alkaa hölkkäämään ilman keksittyä selitystä. Myöhemmin, kun mies jäi kauemmas, kerroin siskolleni hiljaa puhelimessa, että pelkään pimeässä, jos joku kävelee liian lähelle ja siksi alan hölkkäämään. Mies läheni ja tein toisen hölkkäpyrähdyksen. Pääsin kauemmas. Lopetin puhelun siskoni kanssa ja soitin äidilleni. Huomasin, että mies lähenee minua koko ajan. Intuitio sanoi, että ”nyt kannattaa lähteä hölkkäämään ja kovaa!”. Koska olin jo lähtenyt kaksi kertaa hölkkäämään miehen edestä, niin ajattelin, että on epäkohteliasta lähteä taas hölkkäämään – ikäänkuin näyttää, että pelkään jotakin hänessä. Päätin siis jatkaa puhelua ja kävellä rivakasti kotiin. En kerinnyt. Yhtäkkiä olin maassa, miehen vasen käsi otti kuristusotteen kaulastani ja oikea käsi työnsi kovaa haaroväleihini vaatteitten päältä. Huusin äidilleni puhelimeen: ”Auta äiti! Auta!”. Kun olin huutamassa äidilleni, että ”Soita hätänumeroon!”, mies kiskaisi handsfreeni irti ja tukki suuni ja sanoi jotakin, mitä en muista enää. Ensimmäisen sekunnin ajan mietin, että onko tämä totta vai vain painajainen. Toisen sekuntin aikana tajusin, että tämä on todellakin totta. Kolmannen sekunnin aikana päätin taistella henkeni edestä. Taistelin. Voitin. Pääsin miehestä irti ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin vain jalkani kantoivat. Oli todella, todella lähellä, että jalkani olisivat luovuttaneet, sillä ne tuntuivat puutuneilta. Päätin, että juoksen kovempaa kuin koskaan. Lähimpään taloon oli ehkä 400 metriä. Matka tuntui ikuisuudelta. En katsonut taakseni kertaakaan, sillä en tahtonut hidastaa matkaani enkä nähdä, missä vaiheessa mies oli, jos hän olisi lähtenyt jahtaamaan minua. Koko alakroppani tuntui märältä ja tunnottomalta, mutta juoksin. Mietin, onko minua puukotettu tai onko minuun isketty jokin neula. Toivoin, että märkä oli vain pissa, joka tietenkin pahasti pelästyessä tuli housuun, eikä verta. Menin ensimmäiseen mahdolliseen taloon. Avasin portin, joka on tarkoitettu eläinten karkaamissuojaksi. Pimpotin, mutta samassa käteni jo kokeili, onko ovi auki – ja se oli! Astuin sisälle ja huusin: ”Hei, onko ketään kotona? Soittakaa hätäkeskukseen!” Ihmiset, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, soittivat hätäkeskukseen, toivat vettä ja paperia ja silittivät. Pian paikalle tulivat poliisit. Heidän kanssaan kävimme tapahtuman läpi ja kävimme poliisiautolla rikospaikalla. Teimme rikosilmoituksen. He veivät minut kotiin. Samana iltana ja tänä aamuna olen jutellut kriisityöntekijän kanssa. Koko yönä en nukkunut ollenkaan. Tärinä, vapina, itku, toivottomuus, huoli, epätodellinen olo – ne ovat nyt elämääni. Vaikka kurkkuuni koskee puristamisen jälkeen, käsiini särkee ja polveni ovat ruhjeilla maahan kaatamisen jälkeen, niin kaikista suurin menetys on turvallisuuden tunteen menetys. Olen elämässäni kokenut monta asiaa, jotka ovat vieneet turvallisuuden tunteeni: asuntomurto, isäni kuolema, ystävät, jotka ovat laittaneet välit poikki siitä huolimatta, että olen heihin sataprosenttisesti luottanut sekä joulun alla tapahtunut erään tuntemattoman epävakaan naisen järjettömät uhkailut ja haukkumiset, jotka kohdistuivat koko meidän perheeseen. Tämä päällehyökkäys oli se tapaus, jossa romahdin lopullisesti ja tuntuu, että en enää jaksa. En jaksa enää sitä, että minun turvallisuuden tunnettani uhataan näin rankasti. Olen mielestäni täysjärkinen ja sopivan varovainen nainen. Olen aina ihmetellyt, miten jotkut pystyvät matkustamaan vaarallisinakin pidettyihin maihin ilman minkäänlaisia uhkia tai vaarallisia tilanteita. Ei tarvitse jatkossakaan haaveilla yksin tehtävistä ulkomaanmatkoista, sillä minun päälleni käytiin rajusti pienen kaupungin taajamassa perjantai-iltana klo 20:45 kävelytiellä, jossa on katulamput! Hyvä, jos nyt uskallan autoa edes lähteä ajamaan tai liikkua missään ikinä koskaan enää yksin. Turvallisuudentunne on tällä hetkellä 0%. Sen uudelleen rakentaminen tuntuu erittäin raskaalta ja epätodelliselta ajatukselta.

päällehyökkäys

Jos luitte Synkät päivät -postauksen ja tämän postauksen, niin varmaan voitte jo osata arvata, että meneillään on elämäni vaikein vuodenvaihde. Avaan tunteitani, ajatuksia ja pohdintaani enemmän myöhemmin täälläkin. Tällä hetkellä olen niin järkyttynyt. Elän keskellä kauhuleffaa, enkä ole mielestäni tehnyt yhtään mitään, mikä tähän asemaan minut olisi voinut saattaa.

// Emmi

Kaupallinen yhteistyö

NEPSY-valmentajakoulutus: koulutuksen puoliväli oli rankka, mutta erittäin hyödyllinen

Kaupallinen yhteistyö: KirsiConsulting

NEPSY

KirsiConsultingilla käymäni Ratkaisukeskeinen neuropsykiatrinen valmentajakoulutus on nyt puolivälissä! Tulipas se puoliväli nopeasti vastaan. Mutta hurjasti tähän asti olenkin jo oppinut! Kun opiskelee itseä kiinnostavia asioita, aika menee nopeasti, sen olen edellisissäkin opinnoissani huomannut. Aiemmat NEPSY-tekstit voit lukaista tästä:

TULEVAN VUODEN HUIPPUJUTTU: MINUSTA TULEE NEUROPSYKIATRINEN VALMENTAJA

NEPSY-VALMENTAJAKOULUTUS: ORIENTOITUMISTA JA ERILAISIA OPISKELUMUOTOJA

NEPSY-VALMENTAJAKOULUTUS: ASKEL KIEHTOVALLE EPÄVARMUUSALUEELLE

Rankka puoliväli

Tämä joulu-tammikuu on ollut minun henkilökohtaisessa elämässä erittäin raskasta aikaa. Joulukuussa koin täysin järjenvastaista uhkailua ja haukkumista eräältä epävakaalta ihmiseltä, joka vavisutti pahasti turvallisuudentunnettani. Tapaus oli/on sellainen, josta olisin voinut nostaa kunnianloukkaussyytteen ja tehdä rikosilmoituksen, mutta jäin odottamaan, jos tilanne rauhoittuisi itsestään. Tammikuussa, muutama päivä sitten, jouduin kadulla hyökkäyksen kohteeksi: minua yritettiin kuristaa ja varmaankin raiskata, mutta taistelin itseni irti ja pääsin pakoon. Tämä traumaattinen tapaus vei loputkin turvallisuudentunteet täysin nolliin. Tätä kirjoitusta kirjoitan siis tällaisista lähtökodista, mutta kirjoitan silti, sillä minulla on sanottavaa.

Miksi kerron näistä asioista tässä tekstissä? Siksi, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. En voi lähteä seuraavaan lähiopetuspäivään ilman näitä kokemuksia. Enkä voi opiskella enkä kirjoittaa tätä tekstiä ilman näitä kokemuksia. Myös se, miten käsittelen näitä asioita, on osaltaan seurausta siitä, mitä olen elämässäni oppinut  – käsittelytapaan vaikuttaa myös NEPSY-opit.

NEPSY

Lähiopetuspäivät

Viimeisimmät lähiopetuspäivät olivat vielä niitä onnellisia, jolloin en tiennyt tulevista henkilökohtaisen elämäni tapahtumista mitään. Imin itseeni valtavasti tietoa ratkaisukeskeisyydestä sekä narratiivisuudesta. Ensimmäisenä päivänä jatkoimme edellisiltä lähiopetuspäiviltä kesken jäänyttä teemaa: ratkaisukeskeisyyttä. Kävimme läpi ratkaisukeskeisiä kysymysmalleja ja niiden käyttöä valmennuksessa sekä teimme valmennusharjoituksia. Toisena päivänä käsittelimme narratiivisuuden voimaa: miten autamme asiakasta rakentamaan myönteistä elämänpolkua ja myönteistä tarinaa. Kävimme läpi narratiivisia menetelmiä ja teimme toki taas valmennusharjoittelua.

Näistä lähiopetuspäivistä jäi mieleen hyvä tasapaino teorian ja tekemisen välillä. Tällaisia teemoja kun käsittelee, niin kaikista parasta oppia on se, että pääsee itse harjoittelemaan niitä käytännössä! Ja kun tämä harjoittelu tapahtuu niinkin turvallisessa ympäristössä kuin tutussa kannustavassa opiskeluporukassa, niin oma kehittyminen saa parhaat mahdolliset lähtökohdat. Ei tarvitse jännittää eikä hävetä, jos ei ihan osaa tai muista kaikkea.

NEPSY

NEPSY

NEPSY

Teemat, joita käsittelimme, narratiivisuus ja ratkaisukeskeisyys, ovat minulle sitä ainesta, josta tahdon koko ajan vain oppia lisää! Ratkaisukeskeisyys vahvistaa koko ajan omaa paikkaansa minun toiminnassani, niin omassa kuin työelämässänikin, viikko viikolta. Ja narratiivisuus taas on asia, joka tuntuu omalta ja kiehtovalta, mutta toki harjoittelua vaativalta, varsinkin, jos tahtoo käyttää juuri tiettyä narratiivista menetelmää, jota ei voi ihan ilman opettelua osata. Ratkaisukeskeisyys siis on aina ollut elämässäni läsnä, mutta nyt toimintani on alkanut saada nimen itselleen ja toiminta tuntuu selkeämmältä. Huomaan, että narratiivisuuttakin olen käyttänyt kuin luonnostaan, mutta mielestäni toimivaa narratiivisuutta ainakin tämän koulutuksen opettamassa mielessä on vaikeampaa saada aikaan ilman oikeita oppeja. Toki pelkkiä tarinoita voi kertoa ja kuunnella ja pyrkiä löytää niistä merkityksiä ym., mutta jos haluaa käyttää narratiivisia menetelmiä, niin ainakin minusta tuntuu, että niitä tulee opiskella, kerrata ja harjoittaa paljon, ennen kuin ne tulevat ”auttaviksi menetelmiksi”.  Opinnoissa käymiämme ratkaisukeskeisyyden periaatteita taas on ollut helpompi tunnistaa omasta käyttäytymisestä jo ennen kuin niitä on opetettu meille. Olen aina aktiivisesti pyrkinyt olemaan enemmän ratkaisukeskeinen kuin ongelmakeskeinen. Ratkaisukeskeisyyden virtaan on siis ollut todella helppo hypätä täysillä mukaan!

NEPSY

NEPSY

vertaisryhmätyöskentely

Vertaisyhmätyöskentely oli yksi tämän opetusjakson merkittävimmistä jutuista minulle. Olenkin jo aiemmin kertonut, että meidän ryhmä toimii erinomaisesti. Ryhmätapaamisiin on aina kiva mennä! Ryhmässä keskustellaan joka kerta sellaisista teemoista, jotka liittyvät lähiopetuspäiviin. Käymme myös läpi sitä, miten omat valmennuksemme ovat menneet ja teemme yhdessä valmennusharjoittelua. Tällä kertaa minä sain olla valmennettava meidän valmennusharjoittelussa – ja se oli oikeastaan tämän opetusjakson yksi parhaimmista anneista! Minulla on jo nyt niin ammattitaitoisia valmentajia ryhmässäni, että koin voimaantumista ja ajatusten selkiytymistä tuon valmennuksen aikana. Käsittelimme alussa kertomaani asiaa – uhkailua ja haukkumista, joka vei turvallisuudentunnettani. Kerron tämän asian tässä nyt siksi, että haluan omalla esimerkilläni näyttää, että NEPSY-valmennus nimestään huolimatta voi ihan oikeasti sopia ihan jokaiselle ihmisille, jolla on joku asia, jota hän haluaa käsitellä ratkaisukeskeisesti! (Kuitenkin, kun shokkivaihe on päällä ja trauma on suuri, ratkaisukeskeisen valmennuksen sijaan kannattaa suunnata esimerkiksi johonkin keholliseen terapiaan.) Asian ei tarvitse liittyä neuropsykiatrisiin ongelmiin, ja asiakas voi hyvinkin olla itse myös alan ammattilainen. Näiden minun henkilökohtaisen elämän vaikeuksien alla olen tajunnut vihdoin, että myös minä, sosiaali- ja terveysalan ammattilainen, voin ottaa apua vastaan, ja se on täysin ok ja jopa suotavaa.

Asiakkaan kanssa tehtävä valmennusharjoittelu

Meillä on alusta lähtien ollut yksi tai useampi oma valmennusasiakas, jonka kanssa treenaamme näitä NEPSY-oppeja. Minä olen kokenut paljon onnistumisia valmennusasiakkaani kanssa! Viimeisin valmennuskerta oli kuitenkin kaikista päräyttävin! Koska juuri tuona hetkenä minulla oli hyvin aikaa asiakkaalle, teimme valmennusta kaksi ja puoli tuntia! Lähdimme ulkoistamaan asiakkaan ongelmaa ja käytin siihen narratiivisia menetelmiä. Kaikki sujui todella hyvin ja innostuin tosissani narratiivisista menetelmistä tämän valmennuskerran jälkeen, ja niin taisi innostua asiakkaanikin. Toki jo lähiopetuspäivien aikana, kun teimme toistemme kanssa valmennusharjoittelua, niin koimme onnistumisia ja erittäin hyviä oivalluksia. Mutta se on kuitenkin aina eri asia, kun menetelmän vie ”oikeaan elämään” ja kokee siellä valmentajana onnistumisia.

Armollisuutta oppimassa

Kannan tämän tekstin läpi mukanani omia henkilökohtaisen elämän vaikeita tilanteita, sillä haluan kertoa vielä tässä lopussa yhden tärkeän asian, joka on hieman auttanut minua ja jonka toivon auttavan minua vielä jatkossakin. Armollisuus on yksi asia, joka nousee mieleeni NEPSY-opeista. Tässä hetkessä tarvitsen armollisuutta itseäni kohtaan. Olen kokenut vakavan kriisin vain kolme päivää sitten, enkä ole nukkunut juurikaan. Tiedostan, että keskittymiskykyni ja oppimiseni eivät ole missään nimessä nyt parhaimmillaan. Myös työmuistini on erittäin heikoilla nyt, kun mieleeni palaa tuo rikos joka minuutti. Tämän tekstin kirjoittaminen on erittäin vaikeaa ja kuormittavaa, mutta tavallaan terapeuttista. Vaikka koulutuksissa ei olekaan opiskeltu kriisiapua, traumaattisten tilanteiden käsittelyä tai muuta juuri näihin vaikeuksiin liittyviä asioita, koen, että armollisuus, joka on tärkeä asia NEPSY-opinnoissa, ylettyy yleismaailmallisesti kaikkeen. Kun menen seuraavaan lähiopetuspäivään, kun luen opintomateriaalia ja kirjoitan opiskeluun liittyviä raportteja, niin pyrin pitämään armollisuuden mielessäni. Nyt ei ole aika loistaa. Nyt ei ole aika olla täydellinen. Nyt on aika antaa mahdollisuus toipumiselle ja kaikille tunteille. Nyt on aika vain selvitä niistä arkisista asioista, joista on pakko selvitä. Koen, että tätä tukee myös NEPSY-opintoni. Armollisuus, inhimillisyys, itseensä uskominen ja avoimuus. Ne ovat tärkeitä asioita myös ratkaisukeskeisessä neuropsykiatrisessa valmennuksessa. Se, että tällaisen kriisin keskellä koen hyvänä ajatuksena lähteä opiskelemaan lähiopetuspäivään, kertoo myös siitä, miten turvallisena ja lämpöisenä koen koulutustilanteen.

// Emmi

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: IG: @emmianniinajansson / FB: @readysteadyflowblog