Hae
Ready Steady Flow

Oma aika – mikä se on?

Luin Isivuosi-blogin kirjoituksen omasta ajasta. (Kirjoituksen näet täältä: KLIK!) Kun luin tekstiä, nyökyttelin monessa kohdassa. Olen samaa mieltä, ihan just noin, aivan, mietin lukiessani. Samoilla linjoilla siis ollaan. Ennen en juuri olekaan kyseistä blogia lukenut enkä blogin kirjoittajasta tiedä mitään, mutta kyseinen kirjoitus oli ajatuksia herättävä.

Miten tekstejäni on tulkittu

Ja itse asiassa nostin asian omaankin blogiin senkin takia, kun minua on monesti arvosteltu siitä, kun olen kehottanut muutamia kertoja blogissa vanhempia pysähtymään arkeen, nauttimaan omista muksuista ja miettimään kahdesti, onko tuntikaudet viikossa omaa aikaa niin tarpeellisia, vai vaan esimerkiksi tottumus tai tapa tai ”sitähän kuuluu olla x-määrä”-olettamus. Olen sitä mieltä, että aina kannattaa haastaa omaa arkea, ja minä olen halunnut blogissani haastaa vanhempia katsomaan arkea eri tavalla. Niin, että ne pienet kauniit välähdykset jäisivät mieleen. Niin, että lapset olisivat onnellisia siitä, että vanhemmilla on oikeasti aikaa olla yhdessä, tehdä rauhassa niitä juttuja, joita lapsi tahtoo yhdessä tehtävän.

Olen teksteissäni omaan suoraan rehelliseen tapaani ilmaissut asiat ja olen saanut kuulla olevani mielestäni parempi vanhempi kuin muut. Olen myös kuullut, että ehkä minulla ei ole kokemusta haastavasta arjesta, jos niin puhun siitä, että omaa aikaa voisi tarkastella toisella tavalla. Tiedän, että on erilaisia näkökantoja ja omaan blogiin tuon tietenkin vain oman näkökantani. En missään nimessä koe, että olisin parempi vanhempi kuin muut enkä myöskään koe, että arkeni olisi helppoa. Toki, meillä ei ole kahtatoista lasta eikä esimerkiksi kukaan lapsista kehitysvammainen, mutta meillä on kolme villiä poikaa, jotka nukkuvat vähän ja vaativat arjessa paljon. Meillä on koettu todella vaikeita käytösongelmia, valvottu vuosikausia ilman muutaman tunnin yhtenäistä unipätkää ja meillä on hoidettu vaikeasti refluksisia, allergisia ja astmaisia lapsia.

Yhtä lailla kun kaikki lapset ovat erilaisia, niin vanhemmat ovat erilaisia ja myös se, miten eri vanhemmat kokevat samantyylisen arjen, on erilaista. Toiset jaksavat enemmän ja toiset vähemmän, vaikka objektiivisesti arvioiden arki olisi samanlaista. Ja edelleen, vaikka tämän näkökannan ottaa huomioon, niin haluan edelleen kehottaa jokaista vanhempaa pohtimaan, tuleeko kallisarvoinen aika käytetyksi juuri sillä tavalla, että se toisi arkeen harmonian ja perheeseen toimivan dynamiikan. Ja entä tuleeko kenties joku asia harmittamaan vuosikymmenten päästä?

Ristiriitainen oma aika

Ja se oma aika, mitä se siis on? En ole varma, miten oma aika määritetään. Onko oma siis sitä aikaa, kun ei olla töissä? Mutta ollaan lasten kanssa? Entäs ne, jotka ovat kotona lasten kanssa kotihoidontuella, onko ilta omaa aikaa, vaikka lapset ovatkin siinä kotona silloin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin voi tehdä ”mitä tahtoo”? Mutta eikö lastenkin kanssa voi (ainakin silloin tällöin ja useimminkin) voi tehdä niitä juttuja, joita vanhempi tahtoo? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin ollaan yksin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin kahvitellaan ystävien kanssa? Voiko siivoaminen olla omaa aikaa? Vai onko oma aika sellaista, jolloin ei olla töissä eikä vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä, tekipä sitä mitä tahansa?

Kuinka paljon minulla on omaa aikaa?

Näitä pohdintoja kun mietin, niin esimerkiksi se, kuinka paljon minulla on omaa aikaa ja kuinka paljon sitä tarvitsen, muuttuu paljonkin. Ehkä yhteinen keskustelu omasta ajasta voisi olla selkeämpää, jos ensin kaikilla olisi sama näkemys omasta ajasta.

Minun näkemykseni omasta ajasta on se, että haluan ehdottomasti viettää kaiken mahdollisen ajan lasteni kanssa. Eli tällä kriteerillä sanoen, en tarvitse omaa aikaa ollenkaan. Mutta se, että tahdon myös tehdä työjuttuja ja käydä paikoissa, joihin ei saa ottaa lasta mukaan, lieventää tätä lausetta.

Kaikkiin työjuttuihin ei voi ottaa lapsia mukaan eikä kaikkiin tapahtumiin raahata kolmea tai edes yhtä lasta. Näin ollen mahdollisuus olla koko ajan lasten kanssa rapisee siihen paikkaan. Ja tämähän on vapaaehtoinen päätös minulta. Siinä mielessä siis vietän omaa aikaa aina, kun lapsia ei siihen omaan aikaan saa mukaan. Haluan mennä ystävien lapsettomille kuusikymppisille ja mielenkiintoisiin lapsettomiin pressitilaisuuksiin. Haluan opiskella, ja opiskelupäivät nyt vaan ovat lapsettomia. Haluan tehdä sisällöntuotantoa sivutyökseni, ja sitä ei voi tehdä yksivuotiasta samalla silmälläpitäen. Jos ystäväni kutsuu minut kaksin kahville, niin tahdon ehdottomasti mennä. Näillä kriteereillä siis tahdon viettää omaa aikaa aina, kun siihen tulee tällaisia ”spesiaali”tilaisuuksia (tai töitä).

Ja nyt kun näitä luettelee, niin tuntuu, että tällaista omaa aikaa on paljonkin! Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että saattaa mennä yli viikkokin niin, että en todellakaan tee muuta kuin herään klo 06 ekan lapsen kanssa ja menen nukkumaan klo 22 vikan lapsen kanssa ja olen koko ajan yksin vastuussa lapsista ja kodista yli viikon putkeen. Sitten seuraavalla viikolla saattaa olla viikko, jolloin mies tekee etätöitä kotoa ja minulla on opiskelua kolmena päivänä viikossa, mikä kai luetaan omaksi ajaksi (jos luetaan) ja tähän päälle muutama työjuttu?

En kaipaa pois lasten luota

Sekavaa pohdintaahan tämä on, sillä samalla, kun kirjoitin omasta ajasta, en edes ole varma, mitä siitä mietin. En kuitenkaan millään tavalla ”kaipaa pois lasten luota”. Nämä tilaisuudet, joihin en ota lapsia mukaan, tulevat omalla painollaan ja jos saan ne onnistumaan lastenhoidollisesti, niin niihin mieluusti menen (ja sovitut työt mieluusti teen). Vietän siis lasten kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, enkä ikinä koskaan ole sitä katunut. Luulen, että tilanne olisi toisin päin, jos olisi viettänyt enemmän ”muuten vain” -omaa aikaa.

Tottakai olisi ihanaa esimerkiksi lukea enemmän omia kirjoja ja viettää aikaa miehen kanssa enemmän, mutta elämä on valintoja ja lapset ovat minun ykkösvalintani tällä hetkellä. Ja se tuntuu oikealta. Jos joskus saan hetken kirjan lukemiselle tai miehen kanssa rauhalliselle juttelutuokiolle, olen kiitollinen, mutta en koe, että minulla välttämättä olisi oikeus vaatia sellaista säännöllisesti. Erittäin kiitollinen olen myös siitä, jos joku ystävä huomaa väsymyksen ja tarjoaa pientä päikkärihetkeä – yleensä en kieltäydy tällaisesta, sillä tiedän, että nukkuminen, jos mikä, antaa arkeen voimia!

Ehkäpä myös kolmen lapsen vanhemmuus on rohkaissut minua ottamaan lapset mukaan kaikkialle, mihin se vain on mahdollista. Lapsia voi ottaa yllättäviinkin harrastuksiin ja kulttuuririentoihin mukaan, jos vain itse niin tahtoo. Sehän se vasta on mielestäni mielekästä kasvatusta: lapset oppivat samalla sinulle tärkeistä asioista paljon ja tutustuvat sinulle tärkeisiin ihmisiin. Ja samalla kääntäen: silloin, kun on pakostakin lapsettomia menoja, niin kannattaa yrittää nauttia niistä täysin. Sillä aikaa lapset saavat nauttia jonkun heille tärkeän ihmisen seurasta ja sekin on ihana asia.

Noniin, mutta nyt on teidän vuoronne. Miten te koette oman ajan? Kuinka usein sitä tarvitsette? Vai tarvitsetteko ollenkaan?

Kiitos Isivuosi inspiraatiosta tekstiini!

// Emmi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *