Hae
Ready Steady Flow

Nyt olemme virallisesti…

…vähän suurempilainaisia

ja

…vähän onnellisempia

Eilen klo 15 myimme oman talomme. Eilen klo 16 ostimme uuden talon (ensimmäisen oman omakotitalon!). Olo on helpottunut. Ei enää näyttösiivouksia eikä enää taloissa ravaamisia. Ei enää talopettymyksiä. Olo on vielä melko hämmentynyt: se todella vihdoin tapahtui!
Uusi talo, täältä tulemme pian!

Kun unelmataloa ei meille suotukaan

Onko järkeä muuttaa taloon, joka ei ole omien unelmien talo? Onko järkeä ostaa talo, jossa ärsyttävät monet jutut, sellaisetkin, joita ei vaan ole järkeä lähteä tekemään uusiksi? Miksi edes harkitsee taloa, joka ei saa sydäntä leimahtamaan ja joka ei saa aikaan välitöntä ihastuksen tunnetta?
Me olemme nyt vuoden olleet erittäin aktiivisesti talomarkkinoilla mukana. Olemme siivonneet, siivonneet ja siivonneet näyttöjä varten monia kymmeniä kertoja (että tervetuloa vaan ystävät uuteen taloon, jossa ei ehkä ihan heti jakseta siivota…). Olemme ravanneet monissa kymmenissä asuntonäytöissä – niin monessa, että laskuissa mentiin jo sekaisin puolen vuoden jälkeen. Kolmeen taloon kiinnyimme, ja teimmekin niistä kaikista hyväksytyn tarjouksen. Silti kolme kertaa joku toinen sai talon ennen meitä. Kun kohtasimme neljännen potentiaalisen talon, asiat alkoivat etenemään paremmin kuin edellisten talojen kohdalla. Onko tämä nyt todella se meidän talo? Juuri meille tarkoitettu, sellainen, josta tulee hyvä koti meille? Sellainen, jossa voi olla onnellinen?
Nykyinen talomme on ollut meidän perheen ensimmäinen oikea koti. Miehen kanssa ensimmäinen omaomistama koti (no okei, suurimmaksi osaksi pankin, mutta kuitenkin…). Sellainen, jonka kaikista sisäyksityiskohdista pintoineen takkoineen pääsimme päättämään itse. Sellainen, johon onnellisena toimme kuopuksemme synnäriltä ja jossa olemme eläneet hyvää elämää. Nyt on kuitenkin aika lähteä lähinnä suurempien neliötoiveiden takia. Mutta emme lähde unelmataloomme. Olemmeko hulluja? Tyhmiä? Outoja?
Valitsimme järkipäätöksellä talon, joka ei valitettavasti sykähdytä. Talon, joka on kiva, mutta ei sen enempää. Talon, johon voimme sanoa olevamme tyytyväisiä, mutta joka ei täytä lähellekään kaikkea sitä, mitä olemme liimanneet yhteiseen ”talounelmat” -vihkoomme. Talo ei aiheuta meille ”tämä on just se meidän talo!” -huudahduksia. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että talo voisi olla meille hyvä valinta.
Asetimme vuosi sitten muuton takarajan vuoden päähän, niin, että olemme uudessa talossa ennen suuria muita muutoksia arjessamme. Tämä tavoite toteutuu nyt kesällä juuri ja juuri, mutta valitsimmeko me talon sen takia, että se oli ”viimeinen vaihtoehto” ennen aikarajaa? Olisiko pitänyt kuitenkin odottaa wau-tunnetta? Päätös on jo tehty, eikä päätös kaduta, mutta tottakai mietityttää. Jos haluaisimme säästellä harmitusta, niin sulkisimme oikotien NYT, emmekä katselisi enää ohitsemme lipuvia haaveita…
Pankkiajat on sovittu talokaupoille, vakuutuksia siirrelty ja niin edelleen. Ja sitten alkaakin uusi aikakausi. Alkaa minun työarki muualla kuin kotona. Alkaa eskariarki. Alkaa arki, jossa minulla ja miehellä ei ole yhtäkään yhteistä vapaapäivää viikossa. Tämä  kaikki arki koetaan uudessa, ihan kivassa talossamme, jota toivottavasti pian alamme kutsumaan kodiksemme.

p.s. Kaksplus ja me bloggarit haluamme saada lisätietoa lukijoidemme
kiinnostuksen kohteista, jotta osaamme kohdentaa teille osuvampaa
mainontaa ja tehdä yhä kiinnostavampaa sisältöä. Jos aikaa liikenee hetken verran, vastaa kyselyyn, pääset siihen tästä