Hae
Ready Steady Flow

2v2kk pituinen imetyspolkuni

Voihan haikeus. Siinä se sitten oli. Minun ja kuopukseni
imetystaival on ohitettu ja mieliin lämpöisesti tallennettu. Vaikka
imetys ei koskaan mikään ”suurin intohimoni” ollutkaan, siitä tuli
tärkeä juttu meidän perheelle. Se oli mielekästä, toimivaa ja
vakavien allergioiden takia kovin aiheellistakin. Koska imetin yli
kaksi vuotta, tuli imetyksen vähenemisen jälkeen vääjäämättä
melkoinen eroahdistus sekä minulle että Minimullistajalle.
Viimeisestä imetyskerrasta on yli kuukausi, ja haikeus on edelleen vahvasti
läsnä tunteissa.
Vajaa kaksivuotiaana Minimullistaja sai allergioidensa puolesta
ruokavalioonsa niin suuret vapautukset, että minä sain ihan
allergologinkin luvalla lopetella imetystä, jos haluan. En halunnut
lopettamalla lopettaa, sillä puhun vahvasti lapsilähtöisyyden
puolesta arjenvalinnoissa. Minimullistajan ollessa noin kaksivuotias huomasin
hänen pitävän päivän, parin imetystaukoja luonnostaan. Pari
kertaa tuli jopa viikon taukoja. Joskus hän saattoi pyytää maitoa,
mutta ei oikein malttanutkaan olla rinnalla. Silloin ajattelin
irrotukseen sopivan herkkyyskauden tulleen. Päätin, että ehkä nyt
on minunkin sopiva hetki kannustaa Minimullistajaa irti tuosta luonnollisesta maitotehtailustani. Kun hän
pyysi maitoa, saatoin sanoa: ”Tehdäänkö vaikka ensin tämä
palapeli?” tai jotain muuta, jotta hän unohtaisi maidon. Saatoin myös
tokaista: ”Mitä jos annettaisiinkin pehmopinkun juoda maitoa
nyt?”. Useimmiten hän lähti leikkiin mukaan ja joko etsi
mielissään sen palapelin tehtäväksi tai haki kikatellen
pehmoeläimensä ja asetteli sitä leikillään paidalleni juomaan
maitoa. Näin maito usein unohtui. Joskus se ei unohtunut, ja silloin
imetin.
Siitä vähän ajan päästä, Minimullistajan ollessa 2v2kk oma
epäloogisuuteni alkoi ärsyttämään minua, sillä en enää ollut
varma sanomisteni moraalisuudesta. Siitä lähtien olen sanonut
Minimullistajalle hänen maitoa pyytäessä, että ”Äidiltä on
nyt maito loppu. Mutta haetaanko purkkimaitoa?”. (Ja ei, en onneksi valehdellut, sillä usein maitoni olikin melko tiukassa…) Tämä tepsii
useimmiten, mutta ei aina. Ja silloin, kun se ei tepsi, nousee huonon
omantunnon myrskyt sisälleni, kun näen, miten surulliseksi lapseni muuttuu. Hän muistaa maitoni edelleen päivittäin. Teinkö väärin? Enkö ollutkaan lapsentahtinen? Muisteleeko
Minimullistaja pahalla? Jäikö kaiken sen yli kahden vuoden imetyksen
muistoviuhkaan päällimmäiseksi kökkö äiti, joka sulki itse
tissinsä?
Jos voisin palata ajassa takaisin päin, todennäköisesti en
olisi lähtenyt rajoittamaan ollenkaan maidonsaantia, vaikka
Minimullistaja itse sitä reilusti vähensikin. Silti, tähän
imetyksen lopettamiseen olen todella, todella paljon tyytyväisempi
kuin Pikkusankarin imetyksen lopettamiseen 1v6kk iässä väkisin
häntä rinnasta eroon riuhtoen. Koen, että tämä Minimullistajan
kanssa tehty lopetus tehtiin kuitenkin yhteisymmärryksessä ja
nätisti, lasta kuunnellen. Pikkusankarin imetystä kun lopetin
allergologin luvalla, olin ollut todella rajatulla imetysdieetillä reilun
vuoden (käytännössä siis alle kymmenellä ruoka-aineella), joten
minun oli kiire päästä syömään kunnolla. Nyt taustalla ei ollut
tällaisia ruokavalioon liittyviä juttuja, sillä Minimullistaja sai
syksyllä kaikki ruuat maisteluunsa.
Kaiken kaikkiaan olen koko pitkän imetystieni onnistumisesta iloinen, onnellinen ja tyytyväinen. Ehkä vähän ylpeäkin.
Päinvastoin kuin Pikkusankarin kanssa, Minimullistajan kanssa
imettäminen oli mukavaa, antoisaa ja rauhallista, ongelmatonta
puuhaa. En koskaan ajatellut imettäväni näin pitkään, mutta nyt
kun ajattelee, niin en näkisi yhtään hullumpana ajatuksena imettää lasta
vaikka kolmevuotiaaksi asti, jos se vain on lapsentahtista!

Kun ei tiedä, mitä sanoa

Hiljaisuus. Blogihiljaisuus. Se tuli luonnostaan, sillä en ole
tiennyt, mitä sanoa. Olen tuntenut niitä samoja tunteita, mitä
varmasti suurin osa muistakin aikuisista viime aikoina uutisvirran
edessä. Suru, viha, ymmärtämättömyys, katkeruus, inho, sääli,
toivottomuus… Miksi-sana alkaa olla jo aika tuttu sana
aivosoluilleni.
En ollut varma, haluanko kirjoittaa blogiin mitään ”kevyempiä”
juttuja nyt. Jollakin tavalla ilkeää ajatella, että minä se vaan
tässä postailen joululahjatoiveitani, asukuviani ja lasten
räkätautikuulumisia, kun monessa maailman kolkassa surraan
järjettömien ihmisteurastusten seurauksia. Odotin, että päähäni
muotoutuisi jokin kirjoitusvalmis ajatusrykelmä maailman pahuudesta
ja tulevaisuuden tummasta värikartasta. Ei sitten muotoutunut.
Päätin, että kirjoitetaan silti edes jotain, sillä sormet hakeutuivat
näppikselle. Joidenkuiden mielestä on varmasti tekopyhää pitää
hiljaisia hetkiä kuolleiden muistolle tai vain kirjoitella
”rakastetaan enemmän, vihataan vähemmän”- tekstejä, jos ei
itse konkreettisesti tee mitään asioiden eteen. Tavallaan minä
olenkin samaa mieltä siitä, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Mutta jotenkin tämä nykyinen maailmantilanne
on vetänyt niin ymmälleen minut, että yksinkertaisesti en vain
pystynyt kirjoittamaan muusta kuin näistä fiiliksistä ensimmäiseksi tekstiksi pienen tauon
jälkeen.
Koska haluan pysytellä tässä julmassa aiheessa, tulinkin
pohtimaan sitä, miten lapsille olisi hyvä selittää nämä asiat.
Mitä minkäkin ikäinen saa kuulla? Keneltä? Millä tavalla
esitettynä? Minä en ainakaan halua liikaa lapsiani järkyttää, mutta ei
uutisia voi kokonaan heiltä pimittääkään. Mihin asti selviää
selityksillä ”kaikilla ihmisillä vain ei valitettavasti ole hyvät
tarkoitusperät toiminnallaan” ja muilla samankaltaisilla? Kuinka
rehellisesti voimme todeta, että ”meillä ei ole täällä mitään
hätää”? Miten selittää lapselle se, jos äitiä itkettää
nykyään usein uutisiin törmätessä? (Kaikkea uutisiin törmäämistä
ei kotiäitinä voi lohkoa vain lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen
aikaan.) Putoaako pohja väkivallattomalta kasvatukselta, kun vanhemmat eivät osaa kertoa, miksi aivan liian monet ihmiset eivät osaa ratkoa ongelmiaan ilman väkivaltaa? Haluaisin säilyttää lasten uskon hyviin ihmisiin, joten miten kertoa, että miksi niin monet ihmiset ovat silmittömän ilkeitä ja empatiakyvyttömiä?
En ole tiennyt, mitä sanoa täällä blogissa, mutta välillä on
ollut vaikeuksia senkin kanssa, kun ei tiedä mitä sanoa lapsilleen.
Esikoinen oli kuullut kaveriltaan tappajista. Hän kysyi minulta:
”Missä kaikkialla niitä tappajia liikkuu?”. Enää en voi
kirkkain silmin vastata tähänkään kysymykseen haluamallani
tavalla. Tai kun katson ihaillen nukkuvia lapsiani, en voi enää
niin varmoin ajatuksin ajatella ”minä suojelen teitä kaikelta”.