Hae
Ready Steady Flow

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä… Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan ”omalle” jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.
Ystävyys – roskalavakamaa tällaisessa elämäntilanteessa? Toivottavasti ei.
Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.
Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme… Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana ”pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta” -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet…
Kaikenlaisista kuraisista suhteista olen valmis luopumaan.
Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.
Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin ”vähäisiltä” kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai ”ystäviä”, jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma ”kerinneet” lukemaan, öööö… moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.
Jos sinulla itsellä olisi rankkaa, ja jaksaisit juuri ja juuri kirjoittaa kuulumisia blogiin viikottain (mutta et välttämättä jaksaisi soittaa tai tavata näin usein), niin toivoisitko sinä, että ystäväsi ja lapsellesi läheiset ihmiset lukisivat blogia?
Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina… Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.
Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.
Välillä mietimme, mikä ihmeen tarkoitus näillä koettelemuksilla oikein on… Viiltävää tässä kaikessa on se, että ne joutuu kokemaan niin yksin (tai kaksin).

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.

27 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Aivan loistava kirjoitus aivan todella tärkeästä myös itseäni koskevasta aiheesta! Alunperin aloin lukemaan blogiasi etsiessäni reseptejä, joilla totetuttaa edes jonkin laisia ruokia itselleni ja allergisille lapsilleni.! Kiitos niistä..palleroista ja muista!
    Olen lasten myötä jotunut pohtimaan ystävyyttä samanlaisin kysymyksin kun sinä ja tämä kirjoitus todella on niin totta. Harmillisen harvoin ihmiset osaavat aidosti asettua toisen asemaan ennen kun itse kokevat saman mitä toinen käy läpi..Kiitos sinulle vertaistuesta! -noora

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos noora kommentistasi! Kiva, että olet löytänyt blogista vertaistukea ja resepti-ideoita 🙂

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Kirjoitit paljon ja hyvin koskettavia asioita. Joskus on hyvä miettiä onko itse myöskään antanut mitään mitä sitten taasen vaatii toisilta.. Näin voi myös omilla toimilla karkottaa elämästään ystäviä. Ei kaikki sentään johdu pelkästään ystävistä vaan myös omasta asenteesta. Jotkut ihmiset eivät vain näe omia asenteitaan ja pieniä loukkaavia sanoja rivien välissä.

    • Emmi kirjoitti:

      Hei Anonyymi!

      Kuten kirjoitinkin, olen pohtinut ystävyyttä myös siltä kantilta, mitä itse olen valmis antamaan. Olen sitä mieltä, että itse pitää pystyä antamaan sitä, mitä toiselta pyytää ja haluaa. Minä ainakin voin rehellisesti sanoa olevani valmis tähän. Kuten ehkä tekstistäni tuli ilmi, haluaisin ystävyyden olevan vastavuoroinen sillä tavalla, että silloin, kun toisella ei ole voimia antaa niin paljon ystävyydelle, toinen pystyisi tukemaan toista, ja sitten seuraavassa elämänvaiheessa roolit voivatkin olla toisinpäin.
      Mutta onko ystävyyttä se, että kaikkoaa toisen elämästä silloin, kun toisella on vaikeaa? Onko se ystävyyttä, että tekee paljon mieluummin muita juttuja kuin olisi läsnä ystävälle tämän suurimmassa hädässä?

      Ikinä en kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, että yksinkertaisesti en jaksa mitään. Silloin on vain toivottava, että tosiystävyys kantaa läpi tämänkin elämänvaiheen ja että myös itse voisi olla parempi ystävä sitten, kun voimavaroja siihen on.

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Minusta tämä kirjoitus oli erikoinen. Miten joku voi ja kehtaa haukkua julkisesti omia ystäviä ja tuttavia ja kummeja ja läheisiä. Ei tuollainen teksti voi kun karkottaa ihmisiä olen sitä mieltä. Eihän tosia voi pakottaa johonkin juttuun minkä itse kokee tärkeäksi vaikka blogin luku viikoittain…

    • Emmi kirjoitti:

      Heippa Anonyymi!

      Et tainnut lukea kirjoitustani ajatuksella, jos olet sitä mieltä, että minä haukuin julkisesti läheisiäni. Kappale, jossa adjektiivein kerroin, millaisten ihmisten kanssa en halua olla tekemisissä, ei liitty minun läheisiini nyt. Tuollaiset "läheiset" ovat ihan itse karkottaneet meidät pois lähipiiristänsä (onneksi).

      Minä kirjoitan blogiani tietyllä tavalla: hyvin kaunistelematta, suoraan sanoen ja asioista oikeilla sanoilla kirjoittaen. Minä saan blogissani ihmetellä ääneen nykymaailman menoa ja saan kai olla avoimen harmistunut siitä, miksi ystävyys ei ole nyt sitä mitä se on aikoinaan ollut tai kun joudun viikottain esikoiselle vastaamaan kysymyksiin: "miksi hän tai hän ei halua minua tavata?". Nämä asiat, joista kirjoitan, olen kutakuinkin jokaiselle asianomaiselle kertonut myös henkilökohtaisesti, joten en näe mitään syytä, miksi en voisi asiasta kirjoittaa blogissa, varsinkin, kun en tee sitä täällä henkilökohtaisella tasolla. Tämä blogi on kuulumisten kertomisen lisäksi vertaistukiblogi, mikä tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että koen muille yhtä vaikean arjen eläjille olevan näidenkin kokemusteni jaosta enemmän hyötyä kuin mitä kirjoituksesta on haittaa kenellekään. Kaikki, ketkä minut tuntevat, todennäköisesti tietävät, mitä minä ajattelen näistä asioista, joten tuskin tämä tulee karkottamaan yhtään ketään. Sen toivon, että moni lukija alkaisi miettimään omia tekojaan ja tekemättömyyksiään vielä tarkemmin, ihan vain sen takia, ettei myös se jokaisen oma elämä valuisi hukkaan ja ettei tietyt asiat ala harmittamaan myöhemmin. Näitä tarinoita kun kuulee aika useinkin, kun keskitytään vain itseensä ja sitten jossain vaiheessa "herätään" huomaamaan oman käytöksen aiheuttamat asiat niin itselle kuin toisillekin. Tämä teksti oli herättelyä ja asioiden pohtimista. Toivon, että tämä teksti herättäisi edes yhden kenen tahansa ystävän olemaan enemmän läsnä vaikeaa arkea elävälle ystävälleen tai läsnäolevampi kummi kummilapselleen. Tässä tekstissä ei puhuta vain minusta. Ainakin minun kokemuspohjani mukaan tällaisten asioiden kanssa painii aika moni sairaan lapsen vanhempi…

      Hmmmm.. Tuota pakottamisjuttua jäin kyllä miettimään, miten senkin tajusit väärin. Että miksi ihmeessä minä ketään pakottaisin lukemaan blogia? Kunhan ihmettelin vain, että jos kerta ystävä tai läheinen muuten on, niin miksi ei lukisi? Juuri se minun pointtini olikin, että en koe, että minä olisin EDES sen verran tärkeä läheinen näille tietyille ihmisille, että he edes lukisivat blogiani (saati olisivat sen aktiivisempia).

      Jos joku tämän tekstin takia häipyy elämästäni, niin sitten voikin sanoa, että aito ystävä ei ole. Mutta tietenkin toivon, että jos jollakin tulee mieleen jotakin keskusteltavaa näistä aiheista minun kanssani henkilökohtaisessa elämässä, niin keskustelisi rohkeasti.

  4. Anonyymi kirjoitti:

    Huhhuh mitä tekstiä. "Näinä vaikeina aikoina" toivoisin sinun keskittyvän elämän hyviin puoliin ja olematta vähemmän "aina lasi puoliksi tyhjä". Kuka tuollaista nefatiivisuuden perikuvaa edes haluaisi auttaa? Kirjoittaja on hyvä ja kaivaa kätensä takapuolestaan ja alkaa ajattelemaan asioiden hyviä puolia ja arvostamaan sitä sellaisenaan. Jätä ystävät, kummit ym rauhaan tuollaisilta odotuksilta ja syytöksiltä. Aamen.

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos oikein rakentavasta palautteesta ihana Anonyymi 🙂
      Taidanpa osallistua vuoden positiivisin ihminen-kisaan tänä vuonna ja otan sinut minun suosittelijakseni!
      p.s. Jos haluat minuun paremmin tutustua kuin tämän yhden tekstin verran, niin selaileppa kirjoituksiani taaksepäin tai tule meille kylään. Voit sitten itse arvioida positiivisuuteni tason 🙂

  5. Anonyymi kirjoitti:

    Melkoinen kirjoitus. Tämän ja kommenttitekstien muutaman kerran lukaistuani jäin miettimään oletkohan masentunut? Avunhuuto? Oletko ollut raskaasta elämäntilanteestanne yhteydessä lastenneuvolaan, perheneuvolaan tai lastensuojeluun tuen saamiseksi, kun omat tukiverkostot eivät ole riittävät?

    • Anonyymi kirjoitti:

      Lisään tähän kommenttiin vielä, että olisiko teidän mahdollista hakea vaikka tukiperhettä, jossa poikanne voisivat viettää silloin tällöin viikonlopun? Ja te vanhemmat saisitte tällöin ladata akkujanne, hoitaa parisuhdettanne ja myös niitä vähemmälle huomiolle jääneitä ystävyyssuhteitanne? Kaikkea hyvää teille ja paljon tsemppiä ja voimia!

    • Emmi kirjoitti:

      Hei,

      Itse jos saan vastata, niin en ole mielestäni ollenkaan masentunut. Kysyin myös mieheltä, ja hän hölmistyneenä katsoi minuun, kun ei edes ymmärtänyt, että voisin olla masentunut. Äitini vastasi kysymykseeni, että et sinä ole masentunut, mutta välillä vaan tosi väsynyt.
      Mutta oikeilla jäljillä olet sen suhteen, että KAIKKI tekstini ovat tavallaan avunhuutoja läheisillemme. Mutta kyllä tämäkin teksti oli lähinnä oman pään tuulettamista, muutamien todella ihmetyttävien tilanteiden purkamista ja vuosien saatossa kertyneen harmituksen käsittelyä.
      Tosiaan, tämä ystävyyskuvio on kaikkien näiden vuosien summa – juuri nyt ei ole se kaikista väsynein ja vaikein hetki.

      Kuten aiemmissakin tekstien kommenteissa olen kertonut: olen neuvolassa tästä asiasta jutellut ja olemme kartoittaneet avun mahdollisuuden kotihoidon kautta. Meidän kaupungissa ei ole tällä hetkellä tarjota meille konkreettista arjen apua. Puhumaan pääsee kyllä perheneuvolaan. Kerran siellä ollaan käytykin esikoisen SI-ongelmien takia, mutta jatkoon heidän mielestä ei ole tarvetta.

      Tukiperhejuttuun on pakko kommentoida, että näin alan ammattilaisena tiedän, että me emme missään nimessä tällaisessa elämäntilanteessa (vaikkakin vaikeassa) ole kriteerien mukainen perhe. Melkolailla erilaisten ongelmien kanssa painivat perheet vievät ne resurssit. Ja itse en näkisi, että haluaisimmekaan antaa poikia tukiperheelle, vaikka idea omasta lepäämisistä ja suhteiden hoitamisista kuulostaakin hyvältä. Itse asiassa ollaan itse oltu aikoinaan perhe, joka jonotti tukilasta meille. Harmiksemme jouduttiin lykkäämään lapsen tuloa, kun huomasimme, että kuopus olikin yhtä haastava kuin esikoinen…

      Kiitos tsempeistä! Onneksi tilanne ei ole juuri nyt niin paha kuin se on ollut aiemmin.

  6. Maija kirjoitti:

    Kiitos hyvästä ja rehellisestä tekstistä, jälleen kerran. Pahoittelu kaikkien niiden kommentoijien puolesta, jotka eivät selvästi tiedä mistä puhuvat. Yhtään. Meillä tilanne ei ole yhtä mutkikas, eikä varmaan ole ollutkaan, mutta hinta on ollut kova ja laskua maksetaan edelleen. Olen kokenut melkoista riittämättömyyttä ja myös pettymystä oman verkostoni kanssa, saati kaikki ammattilaisten vähättely. Sitten vielä huono omatunto siitä, että enpä ole ollut kovin häävi kummitäti minäkään. Olisin kyllä halunnut olla ja ehkä tulee vielä aika, kun jaksan enemmän. Jaksan viedä teatteriin, lintsille, retkelle, luistelemaan, ottaa yökylään ja järjestää pyjamajuhlat.

    Minuakin neuvottiin ihan ammatti-ihmisen taholta keskittymään elämän hyviin puoliin ja olemaan kiitollinen niistä. Toki olen kiitollinen, ylpeä ja iloinen monestakin asiasta. Kiitollisuus ei kuitenkaan vähennä mihinkään niitä haasteita, joiden kanssa me painimme.

    Älä hävitä sinussa elävää optimistia, anna sen elää. Kohta tulee taas kevät. Jos ei tänä keväänä helpota, niin kohta tulee uusi. Ehkä silloin? J

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos Maija kommentistasi <3
      Joo, osaan olla vain rehellinen näissä teksteissäni, ja joskus tuntuu, että olen ehkä liiaksikin…

      Samoja tunteita sulla siellä… 🙁 Minäkin koen riittämättömyyttä niin ystävänä kuin kummitätinäkin. Olen yrittänyt tämän kertoa asianosaisille kyllä, mutta eihän se vie pois sitä riittämättömyyden tunnetta itsellä.

      Olipa tosi hyvin sanottu tuo, että se kiitollisuus ei vähennä mihinkään niitä haasteita, joiden kanssa painimme! Täysin totta. Minä koen olevani kiitollinen ja peruspositiivinen luonteeltani ja sen lisäksi joka päivä käsitellään aktiivisesti miehen kanssa päivän kiitollisuudet murheiden lisäksi… Täällä blogissa tietenkin tulee kirjoitettua niitä muitakin kuin positiivisia juttuja, toivottavasti lukijat sen ymmärtävät 🙂

      Sait minut kyyneliin viimeisten lauseittesi kautta. Kyllä, kevät tulee ja parempi aika koittaa. Juuri näin. Toivottavasti teille myös <3

  7. Anonyymi kirjoitti:

    Kerrot olevasi alan ammattilainen. Kirjoituksia lukiessani tulee mieleeni kuitenkin, että jotain ammattilaisen apua varmasti tarvitsen näiden asioiden selvittämiseen. Tuntuu, että odotat ihmisiltä sellaisia asioita mitä olet omassa päässäsi asettanut, että muiden on ne jotenkin toteutettava. Sitten olet kauhean pettynyt kun näin ei mennyt mitä sinä olit kuvitellut. Nythän on niin että elämä ei vain mene niin kun itse on sen pohtinut menevän. Tämän asian käsittelyyn tarvitset minusta ammattilaisen apua. Ja vielä.. Eihän kukaan tee lapsia siinä uskossa, eihän.. ja toivossa että ystävät tai läheiset ne hoitavat. Ensimmäisen lapsen ollessa refluksi lapsi, tiesit varmasti, että on suuri riski toisen lapsen olla sitä myös. On näitä valintoja myös teillä tehty. Sairaan lapsen hoito ei ole helppoa ja oletko miettinyt, että läheiset eivät varmaan tahtomattaan tee asioita mitä olet tuonut esiin. Et kuullosta olevan ihan helppo tapaus sinäkään. Toivon miehellesi ja sinulle jaksamista. Hakekaa apua ennen kuin on liian myöhäistä. Ammattilaiset osaavat aina sen jutun että meitä ei voi auttaa. Kyllä esimerkiksi lääkäritkin joutuvat turvautumaan apuun toisinaan. Sanonta suutarin lapsilla ei ole kenkiä..

    • RJ kirjoitti:

      Tätä ja muita vastaavanlaisia kommentteja lukiessa tulee mieleeni, että te kommentoijat ette nyt ihan hahmota kokonaisuutta. Olen tästä vierestä seurannut keskustelua ja itse lukenut kaikki tekstit ja kaikkien tekstien kommentit. Siitä voisi todeta, että lähes poikkeuksetta negatiivissävytteiset kommentit viestivät vahvasti sitä, että kommentoija ei todellakaan ole ymmärtänyt tätä kokonaistilannetta vaan on kommentissaan takertunut yhden tekstin yhteen irralliseen asiaan. Harmikseni olen huomannut, että te negatiiviset anonyymit, jotka olette "haastaneet" kirjoittajaa kysymyksillänne, olette saanet aina vastauksen bloginkirjoittajalta, mutta siihen se keskustelu onkin sitten jäänyt. Tämähän kertoo joko siitä, että

      a) kommentoijan ymmärryskapasiteetti on puutteellinen
      b) ei ole kanttia todeta, että on itse väärässä / toinen on oikeassa
      c) on vaan helppo purkaa omaa mielipahaa nimimerkin suojissa, jos kirjoitus osuu itselle arkaan paikkaan .

      Jatkakaa keskustelua ja vastatkaa saamiinne vastauksiin hyvät kommentoijat ja todistakaa yllä oleva vääräksi.

      Helppo tapaus… Minusta on äärimmäisen helppoa olla ihmisen kanssa, jolla on selkeä mielipide ja joka osaa ja uskaltaa tuoda sen selkeästi esiin. Miten sinä 'Anonyymi klo 22:33' määrittelet helpon ihmisen?

      Terveisin, Skribentin mies

    • Emmi kirjoitti:

      Viimeisimmälle anonyymille:

      Olen sosiaalialalla ja tiedän käytännöistä yms. näihin lapsiasioihin liittyen, mutta en ole lastensuojelussa töissä, joten voit varmaan unohtaa suutarin lapsella ei ole kenkiä-sanonnan minun suhteen 🙂

      Kirjoitit näin: "Kirjoituksia lukiessani tulee mieleeni kuitenkin, että jotain ammattilaisen apua varmasti tarvitsen näiden asioiden selvittämiseen." Hyvin mahdollista, mene vain ammattilaisen apuun 😉

      Mutta mitä minuun tulee… Minun mielestä minulla on aivan normaaleja odotuksia lastemme ja meidän tukiverkon suhteen. Ainakin mitä vertaa kehen tahansa meidän ystävä/kaveriperheeseen, tukiverkkomme on aivan olematon. Joten en ole mistään päästä temmannut odotuksia. Onko siis väärin, että kertoo kummeille, kun heitä pyytää kummeiksi, että toivomme arjen jakamista, välittämistä ja etenkin kummilapseen tutustumista ja suhteen luomista? Kerroimme, että meille ei todellakaan ole lahjavuoret tärkeitä, vaan toivomme lähinnä immateriaalista kummeutta. Kaikki kummit suostuivat tähän iloisina! Isovanhemmuudesta en ala tähän edes kirjoittamaan, jotta ei mene liian henkilökohtaisuuksiin, mutta sen voin kauniisti sanoen kertoa, että ymmärrys ei riitä edes alkuun…
      Ystävyydestä: onko väärin odottaa, että ystävät tukevat silloin, kun on itsellä vaikeaa, jos itse tukee ystäviä silloin, kun heillä on vaikeaa? En ymmärrä pointtiasi minun odotusten suhteen.

      Ja öööö… kuka on sanonut, että minä ajattelen, että kaiken tulee mennä niin kuin minä haluan? En tajua. Minä en ainakaan ole koskaan ikinä elämässäni näin ajatellut. Ehkä haluat jostakin syystä tahallaan ymmärtää minua väärin…? Painitko itse tällaisen ongelman kanssa? Ja edelleenkin voin todeta, että se, joka näin minulle sanoo, ei tunne minua.

      Käsittämätön kohta kommentissasi: Mistä ihmeestä sinä olet ajatellut, että muiden pitäisi hoitaa meidän lapsemme?? Olen kyllä melko hämilläni. Minä veisin lapseni päiväkotiin, jos haluaisin, että jotkut muut hoitaisivat heitä 🙂 Se, mistä olen kirjoittanut ehkä tuhat kertaa, mutta voin toistaa edelleen itseäni: Minä haluaisin, että minun pojillani olisi läheisiä aikuisia ystäviä (eli mm. kummeja), jotka haluaisivat viettää aikaa heidän kanssaan – minä en mitään hoitamisjutuista ole puhunut! Sen takia kummiasia olisi tärkeä, koska meillä on vain yksi läsnäoleva isovanhempi ja pojat todella kaipaavat enemmänkin. Ja kuule, ihan tosimielelläni hoidan ja olen hoitanutkin omat lapseni, mutta kai sitä koko perheen hyvinvoinnin kannalta saa toivoa, että tukiverkko olisi hieman laajempi.

      Meillä todellakin on tehty valintoja ja lapsia haluttu. Ihan myös sillä riskillä, että toisella lapsella on samat sairaudet. Toista lasta odottaessa tukiverkko oli isompi kuin mihin se on muotoutunut tämän puolentoista vuoden aikana. Kuten sanoit: sairaan lapsen hoito ei ole helppoa. Ja juuri sen takia, voisi ehkä olettaa, että tosiystävät haluaisivat siinä tukea parhaansa mukaan.

      Voisin kirjoittaa vaikka kuinka vielä, mutta tuntuu, että alan jo toistamaan itseäni, kun teidän anonyymien kommentitkin alkavat toistamaan itseään, joten jätän tällä kertaa tähän.

  8. sikurina kirjoitti:

    Olen myös miettinyt ystävyyteen liittyviä asioita ja huomannut, että niin moni on kaikonnut, kenties kokenut ystävyyssuhteemme liian hankalaksi. On surullista huomata, miten harva on ihan oikeasti valmis tukemaan ja tarjoamaan apuaan. Mieltäni lämmittäisi edes se, että välillä minulta kysyttäisiin, kuinka jaksan. Valitettavan usein olen se, joka ottaa yhteyttä ja saan vastaukseksi: "olenkin ajatellut sinua, on pitänyt laittaa viestiä" tms. Tiedän, etten ole nyt parasta mahdollista seuraa ja kuulumiseni liittyvät lähinnä lapseni vointiin, mikä useimmiten määrittää myös minun vointini. Kuulumiseni myös ovat viikosta toiseen samoja, eikä minun elämässäni oikein tapahdu mitään.

  9. sikurina kirjoitti:

    Olen pahoillani anonyymien viesteistä. He eivät todellakaan ymmärrä, miten kokonaisvaltaisesti lapsen sairaus tms. voi vaikuttaa melkein kaikkiin elämän osa-alueisiin, eikä se, että toivoo ympärilleen tukiverkkoa kerro masennuksesta tai kiittämättömyydestä tai epärealistisista odotuksista. Ilmeisesti heidän mielestään ihmisen kuuluukin selviytyä kaikesta yksin ja omin neuvoinja se, että kertoo elämänsä haastavuudesta on negatiivisuutta.

    • Emmi kirjoitti:

      Oi sikurina, jokainen sinun lauseesi olisi voinut olla minun kirjoittamani. En osaa lisätä mihinkään mitään. Olen tosi kiitollinen, että jaksoit kirjoittaa omista kokemuksista tähän nyt, sillä juurikin näiden ihmettelevien anonyymikommenttien jälkeen on "kiva" kuulla, että minun kokemukseni eivät ole täysin uniikkeja outouksia tällaisessa arjessa. Ja on helpottavaa tietää, että siellä jossain on ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät tuntemuksiani. Kiitos <3

  10. Anonyymi kirjoitti:

    Kuulen sun kirjoituksesta että haluaisit kummien ja ystävien tarjoavan apua. Ja olet katkera kun et sitä saa. Ymmärrettävää, tajuan täysin. Meillä kummi-kuviot olivat myös aikamoinen farssi, vaikka emme kummeilta odottaneetkaan edes hoitoapua yms. Näin jälkikäteen melkein naurattaa, ja olenkin päättänyt että jos meille toinen lapsi uskalletaan vielä hankkia, niin kummeja en ala hänelle miettimään. Meillä katkeruutta on aiheuttanut myös se, että neuvolasta ja terveyskeskuksesta emme saaneet juuri minkäänlaista apua pahimpina refluksi/allergia/unihäiriö -aikoina. Katkeruus on se, mistä eniten haluaisin eroon kun muistelen vauvavuotta. Minulle paras oivallus sen selättämiseen on ollut se, että katkeruudesta pääsee irti kun vaan hellittää siitä otteensa. Ei etsi syitä miksi kummit olivat paskoja tai miksi julkinen terveydenhoito jätti meidät oman onnemme nojaan. Toteaa että oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ei nyt meidän kohdallamme tässä toteutunut tällä kertaa, mutta paskat siitä. Mitä sitä enää miettimään, mennyttä. Selvisimme ja se on tärkeintä.

    Meillä on odotuksia toisia ihmisiä ja yhteiskunnan tukiverkkoja kohtaan ja joskus – varsin usein – ne eivät täyty. Varmasti itsekin olen pettänyt tahattomasti usein läheisteni odotukset ja sulkenut silmäni toisten kärsimykseltä. Nyt on helppo sanoa näin ja irrottautua katkeruudesta, kun takana on hyvin nukuttu yö ja lapsen ruokavalio toimii. Väsyneenä ajatus toimii vähän erilailla ja teillä on tilanne edelleen päällä. Toivon että saisitte apua tilanteeseenne edes hengähdystaukojen muodossa. Olet todella kunnianhimoinen ja vastuuntuntoinen äiti, mistä kertoo halusi hoitaa molemmat lapset kotona noinkin vaikeassa tilanteessa. Itse en mitenkään pystyisi tuohon. Tajuan että blogisi on sulle purkautumiskanava ja kaikki ei ole ihan niin hirveää kuin pahimmista postauksista voisi kuvitella, mutta siitä huolimatta toivon että saatte ja suostutte ottamaan apua, vaikka se ei olisi juuri sellaista mitä itse olisitte eniten halunneet. Vanhemman lapsen osapäivähoito olisi minusta yksi sellainen tapa saada tähän arkeen helpotusta. Saanko kysyä, oletteko miettineet tälläistä vaihtoehtoa nyt kun pikkusankari voisi ainakin ruokavalionsa puolesta olla hoidossa kodin ulkopuolellakin?

    Tuntuu hullulta kysyä moista kun en tunne sinua, mutta kysynpä nyt kuitenkin kun olen blogiasi niin pitkään lukenut! 🙂 Symppaan teitä ja olen seurannut juttujasi toivoen, että seuraava postaus mikä sivuillesi tulee alkaa kuvauksella siitä miten mahtavat yöunet olet nukkunut. 🙂

    • Emmi kirjoitti:

      Sulla on mun mielestä hyviä juttuja ja kysymyksiä. Näitä asioita on hyvä pohtia monipuolisesti.

      Katkera on terminä ehkäpä liian vahva kuvaamaan tunnetta, mitä tunnen ystäviä ja kummeja kohtaan. Terveydenhuollolle olen ainakin jokseenkin katkera. Mutta henkilöitä kohtaan voisin sanoa, että tunnen lievää pettymystä, mutta etupäässä ihmettelyä. Se on se tunne minun sisälläni. Lähimmät (tai mukalähimmät) ovat Pikkusankarin ollessa pieniä loukanneet aivain päättömästi ja kohtuuttomasti meidän perhettä, joten se, mikä lähimmäisjoukko jäi jäljelle, uskoin olevan paljon… sympaattisempi, sensitiivisempi ja rakkaampi sekä läheisempi. Näin ollen, kyllä, jotakin odotuksia olen asettanut, ja näitä odotuksia KOKONAISUUDESSAAN ei ole täytetty.
      Olen tehnyt hurjan työn katkeruudesta irti pääsemisessä, mutta tottakai pahimmissa väsymys/huonojakso-aalloissa kyllä pikkusen tietyt asiat tulevat musta-valkoisena päähän, kun miettii, miten esim. monetmonet ystäväperheet painivat sen kanssa, miten osaa kieltäytyä isovanhempien hoitotuputtamisesta (meille aivan käsittämätöntä…)! Että silloin tekisi mieli olla aika katkera. Onneksi tunne menee ohi ja osaa olla kiitollinen toisten puolesta, että heillä näin mahtava tukiverkko on!
      Tiedät blogini tyylin ja tiedät sen, että tekstit tosiaan ovat pään tuulettamista, joten ne ovat syntyneet välillä aikamoisessa raivossa. Oletan, että kaikki, ketä teksti saattaa liipata, tietävät nämä asiat jo bloginkin ulkopuolella, joten siksi voin myös tänne näistä kirjoittaa.

      Sulla on tosijärkeviä mietteitä katkeruuden suhteen, ja juuri tuolla tavalla itsekin pyrin ajattelemaan. Tosiaan mun arki ei ole yhtä kuin nämä tekstit, joten voisin sanoa, että kiitollisuus on meillä paljon yleisempi tunne kuin katkeruus, jos niinkuin kokonaisuutta miettii. Olen onnellinen, että osaan olla kiitollinen monista jutuista ja näyttää ja sanoa ne. (Mutta niistä jutuista ei ehkä tule kirjoitettua ihan niin paljoa tänne, tietenkään, kun ei ole mitään "pakko suoltaa tämä ulos"- tunnetta.)

      Totta puhut. Olen ihan varmasti pettänyt joidenkuiden odotukset, vaikka tahallaan en niin tekisikään. Sehän on täysin inhimillistä. Luulisi vain jo, että tällaisessa tilanteessa kuin me olemme, niin nämä asiat ja kuulumiset alkavat olla jo aika perussettiä, joten aika lujasti saa lähimmäiset pitää silmänsä kiinni, jos pystyy huomaamattaan ohittamaan esim. suuremman tuen tarpeen, jos nyt puhuu vuosien mittakaavassa.

      Lastenhoito kotona on jotenkin meille "itsestäänselvyys", mutta tietenkin olemme pohtineet kaikkia ratkaisuja. Suoraan sanottuna (tämä voi kuulostaa oudolta nyt), mutta tällä hetkellä Pikkusankarin vointi on niin hyvä, ja arjen ongelmat liittyvät enemmän Minimullistajaan, joten minulla on jopa helpompaa, kun Pikkusankari on täällä minun kanssani "auttamassa" Minimullistajan viihdyttämisissä jne. Pikkusankari käy kaksi kertaa viikossa kerhossa, ja juuri ne ajat ovat yleensä niitä vaikeimpia 😀 Mutta toki: on Pikkusankarilla vieläkin vaikeita päiviä, mutta ei missään nimessä sillä asteella kuin esim. syksyllä.

      Katsotaan joo millainen seuraava postaus tulee olemaan…

  11. Anonyymi kirjoitti:

    Hyvä anonyymi 23.2.15 kirjoitit upeasti pohtien asioita. Meillä aikanaan ehdotettiin neuvolan puolelta osaikaista päivähoitoa. Tämä oli erittäin hyvä ratkaisu kun toinen vauva tuli taloon yö ja päivähuutojen kera ja kipuineen. Olin ihan väsynyt. Minusta ratkaisu oli hyvä oman jaksamiseni kannalta. Isompi sai paljon leikkiseuraa ja aktiviteettia. Tämä nähtiin hänelle hyväksy motoristen taitojen osalta ja sen osalta kun hän ei ollut niin hirveän sosiaalinen muiden lasten kanssa. Ajattelimme, että se valmentaa jo tulevaan. Toki mietimme sitä pitkään mutta ajattelimme, että jos minä en jaksa niin se heijastuu koko perheeseen. Tukiverkostoa ei meillä ollut arkeen. Tsemppiä teille kaikille noihin valtoihin mitä sitten kukin katsoo parhaaksi.

    • Emmi kirjoitti:

      Hyvä kuulla, että te teitte oikean ratkaisun hoidon suhteen! Kyllä varmasti mekin laittaisimme esikoisen hoitoon, jos kokonaistilanteen kannalta kokisimme sen parhaaksi ratkaisuksi.

  12. Anonyymi kirjoitti:

    Selkeästi ei kaikilla kommentoijilla ole todellista ymmärrystä, millaista tämä arki voi olla. Kiitos kun puit sanoiksi omat sekalaiset mietteeni, jälleen kerran. Monesti olen miettinyt taaksepäin meidän pahimpia aikoja ja päällimmäiseksi nousi muisto siitä, kuinka kaikesta piti selvitä "ihan yksin" ja vielä taistella terveydenhuollon ja osan läheisten kanssa siitä, että vauvalla todella on jokin hätänä. Paljon hyviä aikoja teille!

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos sympatiasta <3
      Eipä taida olla heillä käsitystä joo…
      Ihana huomata, että kirjoitit menneessä muodossa, teillä taitaa siis olla paremmat ajat käsillä, hyvä!

  13. Rinttu kirjoitti:

    On kyllä erikoisia kommentteja! Heillä on elämä oikein helppoa kun jaksavat kuvitella että sitä se on muillakin. Ja oikeasti tuntuu että he ovat lukeneet vain tämän tekstin ja tekevät kaikki hoitoonohjaukset sen perusteella. Meillä on melko sama pohja tähän asiaan, mutta paljon helpompi tilanne.

    Kun arki on sairauksien takia hankalaa, toivoo että läheiset olisivat lähellä, edes joskus. Eli tulisivat käymään kun itse ei jaksa lähteä mihinkään. Jo se että joku tulee käymään (ei hoitamaan), juuri sinne kaaoksen keskelle antaa muuta ajateltavaa ja auttaa jaksamaan. Ei se ole sama että itse pakkaa kaikki (perhe ja ruuat) mukaan ja lähtee johonkin. Vaikka sitäkin kaipaa. Läheinen myös ymmärtää tämän että elämä jatkuu ja tämä helpottaa jossakin kohtaa, jolloin vuoroin vieraissa…

    Joo, osa-aikainen hoito toiselle lapselle helpottaisi, mutta pitäisi myös olla energiaa viedä ja hakea se lapsi sinne hoitoon. Meillä isompi oli osa-aikaisena pk:ssa, koska oli jo siellä hoidossa ennen pienemmän syntymää. Välillä tuntui helpommalta olla vaan koko porukka kotona, kuin että elat pukemaan itsesi, isomman ja pienen, molempiin suuntiin. Hoito-ajat vielä olivat semmoiset että ei sopinet miehen työkuvioihin ja sitten hakiessa oli pienen ruoka-aika… Eli ei välttämättä toimi.

    Tosiaan, "keskustelu" on melko yksipuolista syyttämistä anonyymien osalta…

    Tsemppiä!

    • Emmi kirjoitti:

      Joo, se minua ylipäätänsäkin mietityttää blogeissa, että miksi jotkut kommentoijat saattavat ohjeistaa kaikkitietävänä bloggaajaa, jos on lukenut yhden ainoa tekstin ja senkin lukee tahallaan väärinymmärretysti. Mutta tosiaan… sananvapautta saa käyttää myös tuohon tarkoitukseen, jos niin tahtoo.

      Kirjoitat kyllä niin totta läheisistä ja hoitojutuista… Koska Minimullistajan oireiden takia hänellä ei ole mitään päivärytmiä edelleenkään (jo lähtökohtaisesti saattaa herätä viideltä tai yhdeksältä aamulla, päikkärit saattavat keskeytyä kipuhin, päikkäriajat voivat olla ihan mitä vain jne.), niin ei ole kyllä kivaa nuo Pikkusankarin kerhoon ja harrastuksiin kuljettamiset juurikin sen takia, että voi olla, että pitkän ja vaikean nukuttamisen jälkeen pitääkin heti repäistä lapsi autoon hakemaan isoveljeä.

      Kiitti tsempeistä! Teille niitä myös, rutkasti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *