Hae
Ready Steady Flow

Viiden vuoden väsymys

Tasan viisi vuotta sitten se alkoi, pimeillä marraskuun viikoilla: pitkä viiden vuoden väsymys. Jo jonkin aikaa toivottu kaksi viivaa ilmestyi silmiemme eteen, ja samoihin aikoihin vessanpytty ja sängynpohja tulivat minulle enemmän kuin tarpeeksi tutuksi. Pahoinvointia päivät ja valvomista yöt. Kai siinä keskiraskauden vaiheilla muutama kokonaan nukuttu yö sentään sattui olemaan. Luulin, että kunhan se vauva vaan tulee ulos minusta, niin pääsen taas nukkumaan. Ja minne se elämä sitten veikään Pikkusankarin kanssa: semmoiseen mustaan väsymyslabyrinttiin, jollaista en koskaan ikinä ollut osannut edes arvailla olevan olemassa. En osannut kuvitella, että on edes mahdollista, että vauva heräilee monen kuukauden ajan kymmenen minuutin välein yöllä itkemään. Siis monta kymmentä kertaa yössä. Välillä väsymyslabyrintistä kajasti valoa ja pois sieltä pääsimme Pikkusankarin kaksivuotissynttäreiden hujakoilla. Hulluja kun olimme, niin samoihin aikoihin uskalsimme alkaa haaveilemaan sisaruksesta… ja siinä sitä sitten oltiinkin: pallomahan kanssa yön tuskaisina tunteina sängyssä voivottelemassa. Yllätysoksennukset, levottomat jalat, suonenvedot, vaikeat nukkumisasennot ynnä muu kiva olivat taas tuttua juttua. Raskausaikana osasin kuitenkin olla kiitollinen siitä, että vain minä joudun valvomaan, ja katselin vieressä tyytyväisesti nukkuvaa miestäni toki välillä kramppihuutoihini heräten… Uusi väsymyslabyrintti veti meidät molemmat sitten syövereihinsä kunnolla heti Minimullistajan synnyttyä. Vaikkakin Minimullistajan öiden herätyskerrat ovat lukumäärällisesti olleet pienempilukuisia kuin Pikkusankarin kanssa koetut, alkaa väsymys tuntumaan tässä vaiheessa jo melko samalta kuin silloin Pikkusankarin vauvavuotena, elämämme pahimpana heräilyajankohtana.

Taivaalta saatta löytyä kaunis valvomiskaveri.

Oikeastaan tämän syksyn aikana havahduin oman väsymyksen tasooni ihan kunnolla… Aloin kuuntelemaan uudella tavalla tuttavien kahvipöytäkeskusteluja siitä, kuinka heidän normaaliuninen vauvansa on kolme kuukauden iässä vihdoin alkanut nukkumaan kokonaisia öitä. Tajusin, että hetkinä, joina aiemmin olisin lähtenyt urheilemaan, joudun jäämään lepäämään. Vaikka vauvavuosi on jo takana, huomaan edelleen peiliin katsoessani loskakeliin sointuvan elottoman ihoni ja kaivinkoneella kuopsutetut silmänalusmonttuni. Pikkusankari on alkanut ehdotella useasti juttuja, kuten ”Mitä jos äiti sinä menisit nukkumaan ja minä vahtisin pikkuveljeä sillä aikaa ihan kiltisti tässä olkkarissa? Näytät tosi kamalalta.” Miehen kanssa epäonnistumme, jos joudumme luettelemaan edes kolme pariskuntana vietettyä kodin ulkopuolista parituntista vuoden sisällä.

Kattaus kahdelle? Todella harvinaista herkkua.

Näitä ja muita juttuja pohtiessani ja oloani tarkkaillessani ensin mieleeni tuli ajatus: ”En vaan millään voi olla näin väsynyt kuin miltä kehossani tuntuu; eihän meillä ole yhtään niin rankkaa kuin Pikkusankarin kanssa oli”. Sitten aloin kelailla elämääni vuoden ajalta: isäni kuolema, omat (välillä aika turhauttavankin voimaa vievät) terveydelliset ongelmat, lasten sairauksien epätasapaino, toinen yli vuoden kestänyt imetysdieetti, sosiaalisen tukiverkoston pieneneminen,… Tajusin, että nyt on aika hyväksyä se ja sanoa ääneen: olemme oikeasti kroonisesti tosi väsyneitä. Eihän se, että Minimullistaja herää kolme viiva kaksikymmentä kertaa yössä Pikkusankarin vauvavuoden aikaisen neljänkymmenen sijaan, kerro koko totuutta väsymyksestä. Pakko se on myöntää. Kokonaisrasitus tällä hetkellä on erilaista kahden lapsen kanssa päivisin, ja Pikkusankarikin kun saattaa herättää edelleen muutaman kerran yössä ja tietenkin juuuuri siihen Minimullistajan parhaan unipätkän aikaan.

Rakkaat valvottajat.

Tällä hetkellä on karkeasti ottaen kahdenlaisia päiviä: on väsyneitä ja vähän vähemmän väsyneitä. Väsynyt päivä on normaalipäivä, sellainen, jolloin edeltävänä yönä ei ole tullut kerrytettyä kuin pikkuisia unipätkiä siellä täällä. Vähän vähemmän väsynyt päivä on sellainen päivä, jolloin edeltävänä yönä olen saanut nukkua yhden noin neljän tunnin pätkän (loput toki ovat niitä pikkupätkiä). Vähän vähemmän väsyneenä päivänä huomaan, että se minun perusoloni ei taidakaan olla se normaali ihmisolo. Minun perusolooni kuuluu aamusta alkaen pieni jurruttava pääkipu, kirvelevät silmät, palelu, pieni ylilämpöily, sydämen lyöntien epätahtisuus ja muljahtelu, itkuherkkyys… Välillä väsymys ihan vapisuttaa kroppaa ja välillä se saa aikaan melkein paniikkikohtauksen. Näihin kaikkiin olen sopeutunut, ne ovat melkein jokapäiväisiä seuralaisiani. Näiden avekkieni määrä korreloi suoraan edeltävän yön rankkuuteen. Sitten välillä, kun parempi yö minulle suodaan ja nämä ”vaivat” ovatkin poissa/vähäisiä, huomaan, miten kivalta voi omassa kropassa tuntua… Silloin päivä näyttää jo aamulla valoisammalta, jaksan ehkä käydä kevyesti urheilemassa ja jaksan soittaa ystävälle – ilman ponnisteluja.

Olen kovasti miettinyt, miltä mahtaa tuntua, kun saa nukkua viisi/kuusi/seitsemän/kahdeksan tuntia putkeen? Ja vieläpä monena yönä peräkkäin? Miltä tuntuu, kun saa itse päättää nukkumaanmenoajan ja heräämisajan, kun voi painaa päänsä illalla tyynyyn, ja olla melko varma, että kukaan muu kuin herätyskello ei minua herätä? Mitä kaikkea silloin jaksaakaan päivisin tehdä? Miten ihanan lempeästi ja pitkähermoisesti silloin jaksaakaan ohjeistaa kiukkuavia lapsia? Muistaako silloin edes joitakin asioita ilman ainaista kalenteriin merkitsemistä? Minkälaista on, kun väsymyksen takia ei tarvitse vuodattaa kyyneleitä päivittäin? Voiko silloin sanoa hyvältä kuulostaville ehdotuksille ”kyllä” sen sijaan, että pitää sanoa ”katsotaan, jos vain suinkin jaksan”? Onko silloin mahdollista suunnitella vapaapäiville muutakin kuin miehen kanssa vuorotellen lepäämistä? Onko silloin enemmän parisuhdettakin? Haluaisin niin kovasti tietää vastaukset.

Jaksanko joskus taas askarrella tuntikaupalla lasten kanssa?

Siitä olen varma, että kun tästä viiden/kuuden/seitsemän/mikä siitä nyt tuleekin vuoden väsymyksestä pääsemme yli, meidän perhe osaa arvostaa unta, nukkumista ja rauhallisia öitä. Luulen, että tämän väsymyskidutuskoulun jälkeen ei tulisi mieleenkään valittaa sellaisesta väsymyksestä, mikä on itse aiheutettua. Juuri nyt, tässäkin vuolaasti väsymystäni itkien, ymmärrykseni ei veny liiemmin sellaisille tapauksille, jossa esimerkiksi ihminen itsekin sen tiedostaen, omilla elintavoillaan sabotoi omaa untaan ja sitten valittaa väsymystään suurin sanankääntein. En todellakaan toivo kenellekään huonosti nukkuvaa lasta, mutta ei tekisi varmaan pahaa, jos jokainen kokeilisi muutaman yön verran pistää herätyskellon soimaan puolen tunnin välein koko yön ajaksi. Luulen, että pientä kiitollisuutta omaa tilannetta kohtaan olisi havaittavissa kokeilun jälkeen… Enkä kirjoittanut tätä pahalla, tiedättehän, vaan aitona muistutuksena, että esimerkiksi jokaikinen, joka VOISI mennä nukkumaan aiemmin, jotta aamulla ei olisi niin väsynyt, menisi ja sulkisi sen telkkarin pikkuisen aikaisemmin tai jättäisi yhden baarikierroksen välistä.

Omaa väsymystilannettani ei helpota faktat, kuten se, että ylikierroksilla käyvä kroppani ei anna minun nukahtaa heti kun siihen tulee tilaisuus. Saatan pyöriä tunnin, puolitoistakin yhden yöheräämisen jälkeen ennen nukahtamista. Toinen fakta on, että minä vartaloineni, toimiakseni parhaalla mahdollisella tavalla, tarvitsisin todellakin ne kahdeksan tunnin unet. Kehoni taitaa siis olla aikamoisella selviytymis-modella nyt. Jos olisin viitseliämmällä tuulella, tekisin näiden faktojen ja heräämissummien pohjalta laskutoimituksen univajeestani viimeisen viiden vuoden ajalta. Viitseliäisyyttä täällä ei juuri nyt näy, joten heitetään sellainen noin-arvio tähän loppuun: miinuksella mennään vähintäänkin 5000 tuntia. Tätä lukua voimme sitten käsitellä mieheni kanssa päätämme epätoivoisesti pyöritellen, sillä ehkä hieman tragikoomisestikin, minulla on uniasiantuntija (!) täällä kotona. Mies meinaan työkseen ohjeistaa ihmisiä nukkumaan paremmin… Help me, my darling!

32 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Ah, kuulostaa hurjan tutulta. Meidän mega-allergikolle löytyi apua msas-analyysistä, jota monet myös histamiini-palstalla kehuvat. kone siis kertoo ongelmapisteet ja allergisoivat ruoka-aineet. Monet näistä tiesimmekin, mutta joukossa oli ylläreitäkin, joiden karsiminen ruokavaliosta auttoi. Me kävimme Elina Isakssonilla. Btv. itse käyn säännöllisesti akupunktiossa "ottamassa kierroksia pois" niin nukahdan paremmin, vaikka uusien ruokien kokeilu aiheuttaakin hulinointia. Tsemppiä!

    • Emmi kirjoitti:

      Heippa Anonyymi, ja kiitos, kun jaoit kokemuksia näistä "vaihtoehtohoidoista". Me ollaan kyllä yhä enemmän kiinnostuneita näistä muista kuin perinteisistä tavoista hoitaa sairauksia, ja kuuntelemme avoimin mielin kaikkia ihmisten erilaisia kokemuksia niistä 🙂 Kiva kuulla, että te olette saaneet apua vaikeaan arkeen! Kiitos tsempeistä 🙂

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Tuo hyvin nukkuminen apua, onko niitä ihmisiä.(Itse tuota välillä mietin). Itse olen kokenut tuon monen vuoden valvomisasian mutta sen voin sanoa, että unirytmini ei sitten koskaan kunnolla enää palautunutkaan. Onneksi selviän noin 6 tunnin unilla ja lukemattomilla heräilyillä. Kaikkeen tottuu ja minä olen tämän jutun hyväksynyt. Mutta kun luin tuon sinun juttusi niin kyllä tässä tulee ensimmäisenä mieleeni pitäisikö sinun mennä puhumaan tuosta asiasta jonnekkin. Ennemmin nyt, kun liian myöhään. Tuo oli huolestuttavaa kun lapsi jo siitä huomauttaa.(Anteeksi juttusi oli vain minun mielestä niin rankka) Onko omassa kunnassasi tuollainen lapsiperheiden varhainen tuki. Kysy pikaisesti neuvolasta. Menkää sinne yhdessä miehesi kanssa. Onko sinulla edes yhtä läheistä joka voisi valvoa yhden yön lastesi heräilyjen kanssa vaikka edes kerran kuukaudessa vai voisitko mennä nukkumaan ystävällesi niin, että miehesi ottaisi vastuun lapsista yhdeksi yöksi vaikka viikossa. Imettäminen ei voi olla enää este. Kyllä se pikkuinen pärjää yhden 8 tuntia! Toivottavasti saat apua.

    • Emmi kirjoitti:

      Toivotaan, että hyvin nukkuvia ihmisiä tosiaan on olemassa 😀 Minä ainakin olin ennen lapsia 😀 Tylsää, että sinäkin olet kokenut monen vuoden valvomistaakan ja että sinulla on tuommoinen kokemus siitä, että unirytmi ei palaa ennalleen :-/ Tosi kurjaa kuulla. Hyvä kuitenkin kuulla, että jotkut pärjäävät hieman vähemmällä unella!

      Minä olen puhunut tästä asiasta perheelle, ystäville ja neuvolassa. Olen meinaan aika avoin ihminen, ja jo vähemmästäkin väsymyksestä ollaan neuvolassa puhuttu (mies on melkein joka neuvolakerralla mukana). Meillä on käynyt jopa kotipalvelun työntekijät tekemässä kartoituksen, mutta heillä ei kuulemma ole meidän vaihtelevan tilanteemme takia mahdollista tarjota apua meille :-/

      Pikkusankarikin on melko asiat suoraan sanova tyyppi, joten en yhtään ihmettele, että hän huomauttaa minun nuutuneesta ulkonäöstäni 😀 Ja tietenkin hän on kuullut, kun olen puhunut väsymyksestä (vaikka pyrin, että en lasten kuullen "valita" asiasta), joten eiköhän hän ole bongannut sieltä vähän termistöä myös käyttöönsä 😀 Joten sinällään joo huolestuttavaa, että lapsi huomauttaa asiasta, mutta jotenkin meidän tilanteessa otin tuon enemmän huumorin kannalta (vaikken tiedä, pitäisikö). Ollaan kuitenkin Pikkusankarin kanssa puhuttu yöitkuista, väsymyksestä ja hermojen kiristymisestä yms. tosi avoimesti.

      Tuosta Minimullistajasta erillään nukkumisesta… Hänellä on juuri nyt kauhein eroahdistus päällä, ja nukkuu nenä vastakkain minun kanssani, joten luulen, että olisi aikamoinen shokki, jos olisin yön pois (tiedän, että se on mahdollista). Sellaisia läheisiä, jotka haluaisivat valvoa yön lastemme kanssa, ei (ainakaan minun tietääkseni) ole meillä. Mies varmasti valvoisi, jos siihen ratkaisuun päädyttäisiin. Hän valvoo nyt jo lasten kanssa öisin ehkä 50/50, muuten en todellakaan jaksaisi. Siitä minulla onkin vähän huono oma tunto, sillä käyhän hän myös töissä… Mutta siis yhdessä tehtyjä ratkaisuja nämä ovat.
      En tiedä, miten saisin nukuttua, jos nukkusin eri paikassa… Että saisinko kehoni rentoutumaan vai miettisinkö liikaa kotona olevaa huutoa. Enkä tiedä, ratkaisisiko yksi yö mitään (ja monta yötä olisi liian rankkoja miehen kannalta). Pääongelma on tämä jatkuva väsymys, joka pitäisi saada loppumaan. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan, joten kiitos sinun näkökulmastasi! Kaikki näkökulmat ovat arvokkaita ja saavat miettimään tilannettamme uudelta kantilta.

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Hei ihan pakko kertoa omasta kokemuksesta. Meillä on tehty aika ajoin niin, että mies nukkuu ensin ja sitten minä. Molemmat saavat näin vähintään kuuden tunnin yöunet, Perhe menee toki eri rytmiä varsinkin miehen vapaapäivillä ja lomapäivillä/lomalla mutta uni velkaa olemme nukkuneet näin pois. Tuosta kotipalvelusta vielä. kyllä ne antavat myös apua siihen, että äiti saisi nukkua. Mikäli tuon tekstin jonka kirjoitit antaisit heille niin pakkohan sitä apua on löytyä!

    • Emmi kirjoitti:

      Toi olisikin ideaali, että voisi vuorotella yöt miehen kanssa. Jotenkin käytännössä se ei vain meillä onnistu. Pikkusankarin vauvavuotena sitä kokeiltiin, ja silloinkaan se ei ollut meille sopiva järjestely. Nyt ei olla sitä edes kokeiltu kellon kanssa katsoen. Luulen, että se ei olisi vieläkään kovin suuri helpotus öihin… Syitä on monia: Meillä on sen verran pieni asunto, että heräämiset kuuluvat jokatapauksessa melkein joka paikkaan. Kumpikin meistä miehen kanssa herätään aika helposti ääntelyihin (vaikka olisikin korvatulpat). Pikkusankari saattaa herättää kumpaa tahansa (eikä hänen voi olettaa muistavan yöllä, kumpaa saa aina sinä yönä herättää…). Minimullistaja saattaa huutaa äitiä niin kauan, kunnes minä tulen häntä rauhoittamaan/antamaan maitoa. Välillä taas kelpaa mieskin rauhoitukseen. Imetysajat eivät ole kiinteät yöllä, sillä ne riippuvat melkoisesti siitä, miten hän on syönyt edeltävänä päivänä ruokaa (nyt on toooosi huono ollut ruokahalu hänellä). Huudatukseen meillä ei ole voimavaroja, ja olemmekin "lipsuneet" perhepetiin viimeisen kahden viikon aikana, sillä siinä hän nykyään nukkuu helpommin. Muun muassa tämmöisten syiden takia emme ole kellotarkasti/yöt vuorotellen tehneet nukkumisvuoroja. Se, mikä on parhaaksi havaittu ratkaisu tällä hetkellä, on se, että se herää, kumpi on kevyemmässä univaiheessa, eli se joka nopeammin reagoi. Vapaapäivinä nukumme vuorotellen niin, että toinen on lasten kanssa pois kotoa toisen uniajat (siinä se päivä sitten meneekin). Aamuisin minä yleensä saan nukkua pitempään. Ja vuorostaan minä olen antanut miehelle täysiä öitä säännöllisesti lähtemällä lasten kanssa Mummolaan.

      Kotipalvelujutusta vielä… Kerroin heille tapaamisessamme, että tarvitsisin juurikin uniaikaa (en kotityöaikaa enkä kaupungilla liihottamisaikaa), ja juuri tähän heillä ei silloin ollut resursseja. Perusteluna se, että meillä väsymystilanne vaihtelee niin paljon, että en saa heidän palveluistaan irti kaikkea, koska käytännössä olisi sovittava kiinteä aika esim. torstaisin klo 9-11, ja mistä sitä sitten tietää, olenko väsynyt juuri silloin sinä päivänä sen yön jälkeen. Että näin. Mutta voisin kyllä olla uudestaan yhteydessä heihin, onhan tämä tilanne jo aika väsynyt meillä…

    • Anonyymi kirjoitti:

      Vastailen vielä tuohon. Jäin miettimään tuota kun oletettavasti miehesi käy kuitenkin työssä miten ihmeessä hän jaksaa valvoa myös. Suosittelen miettimään kuitenkin tuota vuorottelua. Tuo yö huudattaminen ilman maitoa tuo muutoin helpotusta aika pian kun lapset huomaavat yön rahoittelun olevan hyvin minimaalista ilman mitään puhetta yms. kivaa aktiviteettiä. Lapset tottuvat ja oppivat heti alkuunsa mitä palvelua saa milloinkin. Äiti ja isä eivät vain jaksa mikäli eivät mieti yhtään itseään.

    • Emmi kirjoitti:

      Yhtälailla minä olen töissä kotona lasten kanssa päivät kun mieheni käy töissä muualla 🙂 Eri asiat, mutta silti samat asiat. Yhtälailla minun on jaksettava lasten kanssa kotona "kotitöissä" kuin miehen on jaksettava muualla töissä. Ollaan kyllä huomattu vähän liian konkreettisestikin se, mitä tapahtuu, jos saan aivan liian vähän unta, siinä kärsivät lapsetkin, ja lapsethan meillä on aina prioriteettisijalla yksi! Olemme joutuneet miettimään näitä asioita niin paljon, ja parhaamme yritämme, että löydämme aina siihen hetkeen parhaan mahdollisen ratkaisun. Tottakai pidämme mielessä kaikki vaihtoehdot, myös vuorottelun. Ja sitähän me tavallaan teemmekin, mutta omalla tavallamme 🙂

    • Anonyymi kirjoitti:

      Äitien tekemä kotityö on hyvin raskasta mutta valitettavasti on ihan pakko sanoa, että kyllä mieheni tekemä työ kodin ulkopuolella on vielä vaativampaa. Työssä kodin ulkopuolella pitää olla todella skarppina ja virheetön tai voi tapahtua muutoin vaikka ties mitä. Kotona voi olla ihan nuhruisena ja harvoin saa kuin pahan mielen kun puurot palaa pohjaan tai pyykit unohtuu haisemaan koneeseen. Näin isäin päivänä jälkeen muistetaan arvostaa lasten isää:)

    • Emmi kirjoitti:

      Eri perheissä on erilailla raskasta olla kotona lasten kanssa (sairaudet ja muut huomioon otettavat seikat). Myös eri perheissä kodin ulkopuolinen työ on erilaista (ei varmaan ole samaa mittapuuta jokaiselle ammatille ja työpaikalle). Jokaisella ihmisellä on eri verran resursseja tehdä näitä töitä. On totta, että tietyissä tilanteissa kodin ulkopuolella työskentelevä joutuu varmistamaan taukoamattomat yöunet joka yö, jotta työssä voisi toimia turvallisesti. Minun mieheni työssä kenenkään henki tai terveys ei ole kyseessä, joten luotan siihen, että hän ihan itse osaa arvioida omat voimavaransa ja suhteuttaa ne tähän koko kotielämään ja sen raskauteen. Minä en rehellisesti kertoen voi todeta, että olisin samaa mieltä siitä, että kotona väsymyksestä aiheutuneet "virheet" olisivat vain mielipahaa. Kyllä meillä mennään sillä sektorilla, että minä en pahimpina väsymyspäivinä uskalla kunnolla edes ajaa autolla lapsia harrastuksiin, hermostun tosi pienistä asioista lapsille ja oma oloni on todella heikko. Minun mieheni on sen verran rakastava, että hän ei pysty katsomaan vieressä tällaista vaatien itselleen kokonaisia öitä (eikä se tosiaan tässä meidän talossa edes olisi mahdollista). Onneksi hänen työnsä antaa sen verran joustovaraa väsymyksen kanssa painiessa, että hän tosiaankin pystyy auttamaan yövalvomisissa.

      Minä ainakin arvostan lasteni isää ja hänen työtään 🙂
      P.s. Muun muassa isänpäivän jälkeisen yön hän nukkui kokonaisena, kun minä lähdin Mummolaan lasten kanssa. Seuraavana päivänä jouduin ottamaan väsymyspääkipuuni särkylääkkeen (huono juttu imettämisen kannalta), menin nukkumaan illalla klo 19 (monet kotityöt jäivät tekemättä), tiuskin lapsille (ei todellakaan hyvä juttu), maitoa ei tullut nimeksikään (Minimullistajan ravitsemuksen kannalta huono juttu) ym. Että kyllä saatiin taas muistutus, miten tärkeää on jaetut yöt meidän perheessä.

  4. Emäntä kirjoitti:

    Moi, arkesi on ihan mielettömän rankkaa. Arkeen saa apua juurikin kotipalvelusta, mutta yöhön se ei auta. Meille tarjottiin samanmoista apua ja en osannut ottaa sitä vastaan, koska ainoa mitä tarvitsin kipeästi oli yöuni. Sitä heillä ei ole tarjota.

    Meillä on kolmivuotias isosisko joka valvottaa öisin hieman eritavalla kuin teillä. Hän kärsii kauhukohtauksista ja on herännyt jo kahden vuoden ajan kirkumaan joka ikinen yö pariksi kymmeneksi minuutiksi kerrallaan. M o n t a k e r t a a. Pahimmillaan puolen tunnin välein, parhaimillaan kaksi kertaa yössä. Eikä loppua näy, kuulemma kouluiässä helpottaa.

    Tähän vielä päälle kymenkuisen pikkusiskon perus hulinat ja väsymys on taattu.

    Joskus oli aika kun pelkäsin nukkumaan menoa. Joskus oli aika kun olin niin väsynyt, että pelkäsin pyörtyväni koiralenkillä.

    Me ratkomme pahimpia valvomisaikoja juurikin totaalivuorottelulla. Sinä otat tämän yön ja minä seuraavan, Toinen nukkuu vaikka saunan lauteilla tai siivouskomeron lattialla kolmet korvatulpat korvissa oman yönsä eikä tule ulos ennen aamua.

    Käytössä on myös yön puolittaminen, eli toinen ei nouse sängystä minkään takia vaikka ennen klo yhtä yöllä. Sitten vaihtuu vahtivuoro. Siinä saa kolmen tunnin unipätkän molemmat.

    Suosittelen näitä keinoja lämpimästi. Faktahan on että nämä ovat vain ensiapua väsymykseen. Mutta yhtälailla on fakta, että se yksi kokonainen yöuni tulee joskus eteen. Sitten niitä tulee pikkuhiljaa lisää.

    Voimia!

    • Emmi kirjoitti:

      Jep, onhan tämä välillä melko rankkaa 🙁 Sitähän tuo kotipalvelu on, että ei se oikein isoon väsymykseen auta… (jos sitä ylipäätään edes saisi).

      Huh miltä teidän yönne kuulostaa! Varmasti TO-DEL-LA rankkaa :'(
      Minullakin pahimmillaan mielessä on ajatus, että "ei ole mitään järkeä mennä nukkumaan, sillä en saa kuitenkaan nukuttua yhtään tai herään juuri, kun olen nukahtanut, ja se on tuskaa se."

      Tuosta vuorottelusta vastasinkin jo edelliseen kommenttiin… Tosi kiva kuitenkin kuulla, että toisilla se toimii!

      Odotan kyllä eniten maailmassa juurikin tuota ensimmäistä itse nukuttua kokonaista yötä, huoh…
      Voimia teillekin, oikein oikein kovasti!!

  5. Anonyymi kirjoitti:

    Valitettavan tuttua meilläkin. Esikoisen kanssa heräsin 20 kertaa yössä ja nyt kuopuksen kanssa olen nukkunut 7 kk ajan max. 1, 5 h pätkissä. Vaikka teillä on vielä rankempaa ja enemmän valvomista, uskaltaudun sanomaan uskovani, miltä susta tuntuu. Tämä väsymys on ihan omaa luokkaansa eikä mulla ole sanoja, joilla kuvailla miltä mun aivot nyt tuntuu…Enkä taida osata sanoa mitään rohkaisevaakaan :b, kuin että koita vielä kestää. Surkeaa, eikö ;).

    • Emmi kirjoitti:

      Kyllä tuo teidän heräily kuulostaa, että ihan kamalan rankkaa on teilläkin, ja varmasti jaetaan kokemukset heräilyn tuskasta 🙁 Ymmärrän, että sanoja ei ole. Ei ole mullakaan kunnollisia sanoja. Sanon vain, että pidetään mielessä, että vaikka olemme yöllä yksin valvomiskidutuksen kanssa, emme kuitenkaan ole yksin. Meitä on monia. Koitetaan kestää, sitäpä juuri <3

  6. sikurina kirjoitti:

    Äh, kirjoitin pitkän viestin ja nettiyhteys katkesi 🙁 Tiivistettynä:
    Kuulostaa tutulta. Reilu puoli vuotta sitten kävin niin ylikierroksilla, etten osannut enää oikein nukahtaa. Iltaisin nukkumaanmeno ahdisti ja tuntui turhalta. Saatoin valvoa sängyssä 1-1,5 tuntia, nukahtaa lopulta hetkeksi ja herätä pian huutokonserttiin. Usein virkistyin vauvaa tyynnytellessäni, enkä ehtinyt enää nukahtaa ennen seuraavaa konserttia. Päivisin pojan ollessa hereillä jouduin koko ajan olemaan liikkeessä ja tekemään jotain, etten olisi jämähtänyt paikoilleni ja vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Päiväuniaikaan en osannut nukkua: aistit olivat liian avoinna ja ajatukset turhan kirkkaita. En päässyt lepäämään silloin kun olisin lepoa eniten tarvinnut, enkä osannut levätä "käskystä" silloin kuin siihen oli mahdollisuus. Lopulta väsymys muuttui salakavalasti uupumukseksi. En tajunnut olevani totaalisen poikki, koska uskoin väsymykseni olevan normaalia vauvaperheen arkeen kuuluvaa väsymystä. Ajattelin vain olevani jotenkin tavallista laiskempi tai herkempi. Väsymykseni muuttui kuitenkin fyysiseksi oireiluksi: sydämentykytystä, huimausta, painontunnetta rinnan alla, hetkellisiä "tajunnantason menetyksiä" (siis äkillisesti humahtaa päässä ikään kuin kävisi unen rajamailla) ym. Eräänä päivänä en jaksanut kävellä portaita ylös ilman voimakasta hengästymistä, käveleminen huimasi, eikä ollut voimia nostaa poikaa syliin. Olimme jo jonkin aikaa käytännössä asuneet vanhempiemme luona, missä yritimme vuorotella öitä tai ainakin puolikkaita öitä. Sain nukkua silloin tällöin myös kokonaisia öitä. Heräilin kuitenkin korvatulpista huolimatta herkästi pojan huutoon sekä myös itsekseni ilman mitään häiriötekijää. Olin ehdollistunut heräilemään öisin. Sain kuitenkin nukuttua hieman pidempiä, palauttavia unijaksoja ja pikkuhiljaa aloin toipua. Edelleen väsymys on jokapäiväinen seuralainen, ja joudun myös valitettavan usein sanomaan, että "katsotaan, mikä on tilanne ja miten jaksan…"
    Niin ja meillä on taas melko sama tilanne kuin ennen osteopatiakäyntiä 🙁 Ehkä meidän perunakokeilumme sekoitti pakan, tai sitten tarvitsemme useamman hoitokerran. Uskon kaikesta huolimatta, että ne muutamat uskomattoman hyvät päivät (ja yöt!) olivat osteopatian ansiota.

    • Emmi kirjoitti:

      Sikurina, mulla on ollut niiiiin samoja noita pelottavia tunteita ja kokemuksia, kuin mistä sinä kirjoitat 🙁 Ja juuri tuota minä pelkään, että tämä väsymys muuttuu uupumukseksi. On kuitenkin helpottavaa kuulla, että sinä nousit uupumuksen suosta ylös! <3

      Monien on tosiaan vaikea tajuta, että ei sitä voi noin vain mennä enää nukkumaan tai että saisi jotenkin heti unen päästä kiinni heräämisen jälkeen :'( Nämä ovat asioita, joita vain itse kokemalla tajuaa… Minä olen myös hyvä vähättelemään omaa väsymystäni, mutta se on huono tie se.

      Voi aaaargh, jos teillä meni osteopatia vähän niin kuin hukkaan tuon perunan takia 🙁 Toivottavasti tilanne korjaantuu tavalla tai toisella!
      Meillä oli tänään kolmas käynti – ja Pikkusankarille ei todennäköisesti juuri nyt tarvitse jatkaa hoitoja! Minimullistajalla on ainakin vielä yksi kerta jäljellä…

  7. Anonyymi kirjoitti:

    "Juuri nyt, tässäkin vuolaasti väsymystäni itkien, ymmärrykseni ei veny liiemmin sellaisille tapauksille, jossa esimerkiksi ihminen itsekin sen tiedostaen, omilla elintavoillaan sabotoi omaa untaan ja sitten valittaa väsymystään suurin sanankääntein."

    Mutta miksi ei veny? Luulisi. Sinun elämäntapavalintasi oli hankkia lapset, joten…

    • Emmi kirjoitti:

      Hmmmmm… Ensin ajattelin, että onko tämä vain ilkeää provoa, mutta sitten ajattelin, että kai joku oikeasti voi kysyä tämmöistä 😀 joten vastaan sinulle.

      Niin, että miksi minun ymmärrykseni ei veny baari-iltojen jälkeisen väsymyksen ruikuttamisen kuunteluun tai sen kuunteluun, kun vuosi toisensa jälkeen ihminen kukkuu yömyöhään ihan vaan muuten vain, vaikka tietää, että aamulla on aikaisin herätys, tietäen, että siitä seuraa väsymys? Tai että ihminen ei viitsi syödä järkevämmin (tietäen miten), jotta ruokavaliosta johtuva väsymys poistuisi?
      Totta, minä valitsin hankkia lapset, mutta minä en valinnut hankkia äärettömän paljon normaalista unirytmistä poikkeavia kultasia. Tottakai otin riskin, että sieltä tulee sellainen lapsi, mikä tulee, mutta se, että MINÄ OLEN TEHNYT KAIKKENI, jotta saisin lapsilleni paremman olon, jotta he nukkuisivat paremmin, on mielestäni "pikkuisen" eri asia kuin valita lähteä baariin, syödä huonosti tai pitää itseään hereillä, tietää näiden seuraukset JA silti valittaa väsymyksestä. Jokainen edellisiä asioita tekevä on valinnut tehdä ne (niiden tekeminenhän ei sinällään mitenkään tyhmää kai ole), mutta niistä johtuvan väsymyksen valittaminen MINUN MIELESTÄNI on tyhmää, ajattelematonta, epäkypsää ja vastuutonta.

    • Anonyymi kirjoitti:

      Kyllä tätä voi tosiaan kysyä. Kaikkea ei voi ennakoida, mutta olen silti aidosti ymmälläni, miksi päätit hankkia toisenkin lapsen.

    • Emmi kirjoitti:

      Ensinnäkin minä en itse vain vain päättänyt hankkia lasta, vaan yhdessä mieheni kanssa päätimme antaa toiselle lapselle mahdollisuuden 🙂
      Tiedätkö, että ihmisillä on unelmia… ja meidän unelma on enemmän kuin yksi lapsi. Peruspositiivisena ihmisenä halusin/haluan uskoa, että selviämme toisesta lapsesta kunnialla. Mielestäni olemme selvinneetkin, vaikka hintana on tämä väsymys. Emme osaa miehen kanssa miettiä lapsenhaluamisasiaa vain ensimmäisten vuosien väsymysten perusteella, vaan kyllä siellä vaa'assa on koko loppuelämän jututkin 🙂

  8. Anonyymi kirjoitti:

    Olen todella pahoillani väsymyksestäsi, mutta kroonisesta unettomuudesta kärsivänä, jolle ei tulisi mieleenkään hankkia lapsia tilannetta enää pahentamaan, näen kyllä lasten tuoman univajeen itseaiheutettuna ja asiana joka olisi pitänyt harkita ja tiedostaa etukäteen. Ainakin viimeistään ensimmäisen lapsen jälkeen. Varmasti teillä tehdään kaikki, että tilanne paranisi ja varmasti se jossain vaiheessa paraneekin. Tsemppiä.

    • Emmi kirjoitti:

      Meillä ei mieheni kanssa ollut mitään ongelmia nukkumisen kanssa ennen lapsia, joten ehkä oltaisiin harkittu lastensaantia eri tavalla, jos oltaisiin jo valmiiksi kärsitty ko. ongelmista. Kuitenkin mielestämme olemme tehneet kaikkemme, jotta jaksaisimme lapsiperhearkea (halusimme lapset nuorina, elämme terveellisesti, haluamme ottaa kohtaamistamme ongelmista selvää jne….), joten kaikki edellytykset lasten kanssa jaksamiseen on kunnossa. Ja siihen uskon edelleen, että tilanteemme korjaantuu, emmekä ikimaailmassa tulla katumaan lastenhankintaa.

      En ole katkera, että me olemme saaneet (sairauksien takia) todella huonosti nukkuvat lapset, mutta haluaisin tämänkin blogitekstin kautta kertoa, että jokainen, joka ei olosuhteiden pakosta JOUDU valvomaan, voisi löytää tilanteestaan kiitollisuutta.

      Minä olen pahoillani sinun kärsimästä kroonisesta unettomuudesta. Toivon, että pääset siitä joskus eroon.

  9. Anonyymi kirjoitti:

    Kahteen edelliseen kommenttiin on pakko kommentoida. Jokaisella ihmisellä on oikeus hankkia tai olla hankkimatta lapsia. Harva lapsesta haaveileva (lapseton) ei (onneksi) osaa edes kuvitella, mitä kroonisesti sairaan/sairaiden lasten vanhemmat joutuvat käymään läpi. Terveiden lasten vanhemmatkaan eivät sitä ymmärrä. Järkyttävä univelka on vain yksi osa tätä palettia, vaikka sekin itsessään on jotain hirvittävää. En ymmärrä kaltaisianne ihmisiä, miksi luette tätä blogia? Tai miksi kommentoitte? Itselleni tämä blogi tarjoaa korvaamatonta vertaistukea, jota ei muuten ihan kauheasti ole tarjolla. Tiedän Sribentti täsmälleen, mistä kirjoitat. Kirjoitat sitten öistänne, refluksistanne, allergioistanne, päiväkiukuistanne tai vaihtoehtohoidoista… Olen aidosti pahoillani kommenteista ja lukijoista, jotka eivät millään lailla sovi tänne foorumiin. Voimia arkeenne! Ja ilkeille kommentoijille tai ihmettelijöille haluan sanoa, että jokainen meistä, joka on päättänyt haluta lapsia, ja saanutkin niitä, haluaisi tietysti terveet lapset. Saimme kroonisesti sairaat lapset, mutta siitä huolimatta jaksamme superraskasta arkea, koska meilläkin niitä iloisia hetkiä joskus on. Ne hetket ovat vain niin paaaaljon harvemmassa, kuin terveiden lasten perheissä. Tästäkin huolimatta me leijonaemot ja -isät jaksamme taistella. Ilkeät ja vähättelevät ihmiset eivät sitä jaksamista tue. Teinä kysyisin ennemmin: "kuinka voin auttaa?". Itsekin uskon ajan auttavan meidän perhettämme. Voimia kaikille! Kiitos blogistasi Skribentti <3

    • Emmi kirjoitti:

      Voisin kommentoida tähän vain, että Juuri Näin ja iso sydän <3 Mutta pistetään nyt muutama lause täydennykseksi…

      Minun mielestä lasten hankinta on yleisesti ottaen arka aihe, ja melko törkeää on tosiaan kertoa toiselle, että ei kannattaisi hankkia lapsia (lisää). Yritän silti ajatella, että jospa nämä kommentoijat oikeasti (?) ajattelevat niin kapoisasti tätä väsymysasiaa tässä, eivätkä näe lasten hankinnan suhteen mitään muuta huomioon otettavaa seikkaa kuin vanhempien väsymyksen. Siinä on kuitenkin hiiiirmu paljon muitakin juttuja, miksi haluaa tai ei halua lapsia.

      Ja juuri noinhan se menee, ei tämmöistä arkea osaa selittää tai ymmärtää mitenkään muuten kuin sen itse kokemalla. Edes se, että käy silloin tällöin vierailulla perheessä, ei kerro arjesta (uskallan sanoa:) mitään. (Ja sama pätee tietenkin myös tätä meitä haastavampaan arkeen: ei minulla ole mitään käsitystä, millaista olisi vielä vaikeimpien sairauksien kanssa painiessa… Mutta sen osaan aavistella, että ei tämä meidän arki ole ollut lähelläkään sitä "peruslapsiarkea", jos sellaisen yleistyksen tähän uskallan heittää.)

      Ehkä yllä olevat anonyymit osaavat itse kertoa, miksi ovat päätyneet tähän refluksiblogiin ja vieläpä kommentoimaan… Toki se heille sallittakoon. Itse olen valinnut kirjoitustapani ja välillä lempeän tökkimisenkin (hehheh), joten otan vastaan kaikenlaiset kommentit – se vaan, että jos niissä ei ole mitään asiallista kritiikkiä tai muutakaan aiheeseen kuuluvaa juttua, ne menevät aika nopeasti sinne unohdusmappiin mun päässäni. Joten sinällään: jos anonyymien tarkoitus on minua loukata, niin voin harmiksenne kertoa, että kuoreni on paksutettu jo muutaman samanlaisen in real life-anonyymin toimesta tässä viimeisten vuosien aikana, että hukkaan menee loukkausyrityksenne. Toki kaikki rakentava palaute ja kriittinen keskustelu on todella tervetullutta!

      Viimeistä anonyymiä haluan vielä kiittää ihanista sanoista <3 On kiva tietää, että en ole ainoa, joka ihmettelee ylläolevia kommentteja…
      Vertaistuki on yksi tärkeimmistä syistä, miksi kirjoitan. Kiitos, että juuri sinä olet siellä jakamassa tätä kaikkea.

  10. Anonyymi kirjoitti:

    Ihmettelen myös tarvetta tulla "potkimaan jo maassa makavaa" ja kommentoida toisen ongelmia "mitäs läksit" -tyylillä…mutta hienoa, että kirjoitat blogiasi, ei ole tässä arjessa paljon parempaa kuin se, että on joku jossain, joka ymmärtää!

    • Emmi kirjoitti:

      Jep…
      Niinpä, kyllä se ajatus vertaistuesta siellä jossain kantaa arjessa edes vähän paremmin kuin tilanne, jossa ei tietäisi ketään muuta samassa tilanteessa olevaa.

  11. Anonyymi kirjoitti:

    Ensimmäinen kommentoija täällä taas terve. On pitänyt kirjoitella aikaisemmin, mutta arjen haasteet ovat pitäneet turhan kiireisenä. Kiitokset myös minun puolestani erittäin hyivästä blogista, on kiva lukea muiden allergikkoperheiden arjesta ja niiden haasteista ja saada myös uusia vinkkejä matkan varrelle. Ne lukijat, joilla ei ole mitään mukavaa sanottavaa voisivat tosiaan mennä kommentoimaan muita blogeja. Kukaan, joka ei ole kokenut allergikkoperheen arkea valvomisineen, loputtominen huolineen, ei tiedä millaista se oikeasti on. Ja kaikesta helvetistä huolimatta sitä kuitenkin rakastaa omaa lastaan tai lapsiaan yli kaiken eikä edes vaihtaisi elämään ennen lasta/ lapsia.

    Meillä jatkuvaa valvomista on ollut vasta 15 kuukautta, joten osaan vain kuvitella, miltä viiden vuoden valvominen tuntuu. Itse olen jo tämän ajan jälkeen niin finaalissa, että haaveet toisesta lapsesta täytyy siirtää odottelemaan tulevia helpompia aikoja. Itse tuskin kestäisin viiden vuoden unettomuutta, jaksan nimittäin sillä ajatuksella, että kun lapsi on kaksi tai kolme niin varmaan helpottaa. Tällä hetkellä meillä menee "hyvin", heräillään vain nelisen kertaa yössä, mutta muistan liiankin hyvin ajat kun herättiin 20-30 kertaa yössä tai valvottiin tuntitolkulla keskellä yötä.

    Meillä siis suolioireinen allergikko ((ummetusta, pepun palamista, ihottumaa, allergista refluksia (pärjää lääkkeettä), nukahtamisvaikeuksia, tiheää yöheräilyä). Meillä tilanne lähti paranemaan puolen vuoden iässä, kun jätettiin maito, viljat ja nauta pois ruokavaliosta. Histamiini-sivuston kautta löysimme heinäkuussa tien MSAS-analyysiin, jonka myötä sekä äidin että lapsen ruokavaliosta poistui järkyttävä määrä ruoka-aineita. MSAS:n kautta saatiin siis lapsi oireettomaksi, mutta vielä ei olla saatu laajennettua ruokavaliota kahdesta kiinteästä. Tällä hetkellä kokeilemme rotaatiomallisesti MSAS:n mukaan sopivia ruoka-aineita ja ainakin alku vaikuttaa lupavaalta (yritän pitää mielessä, että hiljaa hyvä tulee). MSAS:n mukaan lapsellamme on myös jotain häikkää hermostossa/rangassa ja hän suositteli osteopaatilla tai kiropraktikolla käyntiä. Kävimmekin tällä viikolla osteopaatilla ja meillä nukuttiin ensimmäistä kertaa IKINÄ lähes 8h putkeen. USKOMATONTA. Osteopaatti suositteli vielä 2-3 hoitokertaa.

    Valoa tunnelin päässä on siis näkyvissä. Ainakin tuntuu, että olemme matkalla oikeaan suntaan ja teemme ainakin jotain oikein tällä hetkellä. Välillä olo on ollut varsin toivoton ja sitä on itsekseen välillä miettinyt, että mikä ihmiskoe tämä on kun pitää jaksaa, jaksaa ja vielä kerran jaksaa, vaikka ruokarintamalla on tullut turpiin kuukausitolkulla, kun yksikään ruoka ei ole sopinut, ja luottoruokia on tippunut yksi toisensa jälkeen pois. Siihen päälle vielä massiivinen univaje ja tiukkaakin tiukempi imetysdieetti niin avot keitos on valmis. Tähän varmaan joku vatipää sanoo, että mitäs päätit hankkia lapsia ja tiesithän, että äitiys ei ole helppoa. 😉

    Tsemppiä ja JAKSAMISTA siis teidän perheelle ja kaikille muillekin perheille rankkaan arkeen. 🙂 Ai niin ja siitä akupunktiosta vielä. Ilman sitä tuskin olisin järjissäni. Itselläni jatkuva herättely ja rem-unen krooninen puute, nostaa stressiä niin korkealle, että tulee sydämen tykytyksiä, väsymyskrapulaa, huimausta, nälkäkeskus sekoaa yms., ja tällöin levon saaminen on entistä vaikeampaa. Akupunktiohoitajani on sitten näppärästi neuloilla vähentänyt kortisonin tuotantoa ja laskenut kortisonitasoja, jolloin lepo on onnistunut ja uni on lyhyissä unipätkissä ollut syvempää kuin normaalisti. Kannattaa kokeilla.

    • Emmi kirjoitti:

      Jes, kiva, että palasit kommentoimaan!
      Ja kiitos kiitoksista 🙂 Niitä on kiva kuulla välillä, ne tsemppaavat eteenpäin tässä kokemusten jakamisessa!

      Niinpä, eihän näitä lapsia mihinkään vaihtaisi tai haluaisi sitä lapsetonta elämää takaisin, vaikka välillä tämä elämä hurjan rankkaa onkin!

      Voi ei, teilläkin on ollut noin kamalaa heräämistä :'( Onneksi ne ovat vähentyneet!!
      Jep, kyllä meillä painittiin sen lastenhankinta-asian suhteen toisen kohdalla isojen tunteiden kanssa! Meillä tosiaan oli juuri alettu nukkumaan hyvin, ja toive toisesta lapsesta oli kova, joten tietenkin haluttiin uskoa kaikkemme, että mahdollinen toinen lapsi olisi parempi nukkuja (ja niinhän hän onkin…).

      Kiitos tarinanne tarkemmasta avaamisesta, mielenkiintoista! Mahtavaa, että olette uskaltaneet kokeilla noita kaikkia hoitoja, ja tietenkin, että niistä on ollut niin iso hyöty! Aika ällistyttävia vaikutuksia! Kumpa suunta olisi vain hyvä teillä nyt!!
      On kyllä rankan kuuloinen arki teilläkin :'( Samanmoisia tunteita täälläkin, että tekisi mieli aina hihkua, kun oloa saa paremmaksi, mutta sitten takaraivossa sykkii kokemus, että ylhäältä on nopea tie alas :'(

      Akupunktio alkoi sinun kertomuksesi jälkeen kiinnostamaan ihan toden teolla! Onkohan heidän ammattitaidossaan kovinkin suuria eroja? Että mistä kannattaisi aloittaa sopivan hoitajan etsiminen, jos neuloja päätyisin kokeilemaan?

      Vatipäille sanomme vain, että kuluttakaa kaikki se ylimääräinen energia mieluummin itsenne ja toistenne rakastamiseen 😉

  12. Anonyymi kirjoitti:

    Toivon todella, että jaksat tuon kaiken läpi voittajana ja varmasti jaksatkin. Ihme, että jaksat kirjoittaa kuitenkin blogia. Voimia teille päiviin, paljon. t.puolivuotiaan äiti, joka tietää jotain huonoista öistä, mutta tajusi juuri, ettei meidän tilanne ole läheskään noin paha..

    • Emmi kirjoitti:

      Ei tässä auta kuin tosiaan uskoa itseensä ja meidän perheeseen! 🙂 Jaksan kirjoittaa blogia, sillä tämä on yksi minun keinoni purkaa ajatuksia ja käsitellä tätä arkea. Mutta toki – näkyyhän tämä jaksaminen esim. surkeassa postaustahdissa 😀 Haluaisin kirjoittaa vaikka joka päivä. Jaksamista sinullekin valvomisten kanssa!

  13. Anonyymi kirjoitti:

    Kyllä eroja varmaan löytyy, kuten kaikissa ammatinharjoittajissa. Itse olen suosinut akupunktiossa kiinalaisia (olen siis käynyt kahdella eri kiinalaisella; joista toinen on parempi). Uskon, että myös suomalasisten joukosta löytyy varmasti hyviä. Kannattaa varmaan kartoittaa kotikaupungin tai lähitienoon tarjontaa ja kysellä suosituksia tutuilta tai netistä. Oman hoitajani löysin nettisuositusten perusteella.

    Tsemppiä kartoitukseen. 🙂 Meillä on muuten yöt jatkuneet pääsaantoisesti hyvinä osteopaatin jälkeen (täytyy toivoa, että mikään ei järkytä tätä herkkää tasapainoa :))

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *