Hae
Ready Steady Flow

Kohti oireetonta elämää

Sehän tässä koko refluksi-allergia-astmaelämässä on aina (ollutkin) päämääränä: oireeton elämä. Kuten aiemmin jo kerroin, nyt pistettiin vihdoinkin uudenlaista bensaa autoomme matkalla kohti oireetonta elämää. Sen bensan nimi on osteopatia. Kaksi kertaa takana – ja luulen, että muutama ainakin vielä edessä. 
Tässä toisen kerran jälkeinen typistetty tietopläjäys: 

Minimullistaja on todennäköisesti ollut kohdussa pahasti puristuksissa, sillä edelleen hän on huomattavasti eteenpäin koukistuneessa asennossa. Supussa olemisen takia pallea ei ole päässyt/pääse toimimaan kunnolla, ja näin ollen sen takia on saattanut syntyä refluksivaiva. Koko lantion alueella, erityisesti vasemman lonkankoukistajan alueella, on jäykkyyttä. Kallonpohjan alueella on myös edelleen jäykkyyttä, ja tämä häiritsenee vagushermon toimintaa. Näitä jäykkyyksiä osteopaatti pyrkii helpottamaan.

Pikkusankarin keuhkot olivat saaneet lisää tilaa ensimmäisen osteopatiakäynnin jälkeen. Mutta edelleen rintarangan alue on jäykkä, ja se vaatii availua, jotta astmaoireet helpottaisivat edelleen. Samoin kuin Minimullistajalla, Pikkusankarillakin pallea on ”puristuksissa”.
Pikkusankarin helpompi arki näyttää muun muassa tältä.
Miten muuten menee:
Pikkusankarin lääkearsenaali on tällä hetkellä maksimit Losecista, Seretidestä ja Ventolinesta. Gavisconia annamme tarvittaessa. Ruokailua on rajoitettu sen verran, että viinimarjat, sitrushedelmät sekä manteli ovat pois käytöstä, ainakin suurissa määrin. Rajoituksen alla olevien ruokien ja Pikkusankarin huonon olon/käyttäytymisen syy-seuraus-suhde on huomattu olevan noin sataprosenttisen varma, ja siksi the Gurun ohjeiden mukaisesti me ne poistimme ruokavaliosta (ja voi olla, että lisää ruokia rajoitamme, jos saamme varmoja syyllisiä kiinni). Pikkusankarin olo on viimeiset viikot yleisesti ottaen ollut huomattavasti parempi/vähäoireisempi/rauhallisempi. Päivät ovat olleet helpompia ja yöheräilyt lääkkeenpyytämisineen ovat jääneet lähes kokonaan pois. Gavisconiakin on annettu entisen jokapäiväisen annoksen tai parin sijaan viime viikkoina yhteensä vain muutaman kerran. Syitä on vaikea tietää, on se sitten syksy, osteopatia, ko. ruokien rajoittaminen tai Pluton ja Saturnuksen asento, pääasia on, että kohti oireettomampaa elämää mennään!
Minimullistajan tilanne onkin epäselvempi: vuoristorata jatkuu. Osteopatiasta on selvästi ollut JOTAKIN vaikutusta; siis aluksi ainakin negatiivista (esimerkkinä puklaamista, jota ei ole tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana kuin osteopatian jälkeisinä kahtena päivänä). Niin, ja ruokavalio: rotaatioita on pikkuhiljaa tehty enemmän niin minun kauttani kuin suoraankin Minimullistajan suuhun. Ja tämä saattaakin olla se suurin tekijä vuoristoratamaiseen arkeen. Lääkkeisiin emme ole vieläkään koskeneet Minimullistajan kanssa, mutta jos yöt jatkuvat repaleisina viikko toisensa jälkeen, saatamme harkita the Gurunkin ehdottamaa Losec-kuuria.
Tässä eräs Minimullistajan hotelliaamiainen. Joskus matkalla on pakko tehdä pieniä kompromisseja rotatoinnin suhteen. Tässä maisteltiin muun muassa ei-ihan-niin-varmaa-mangoa.
p.s. Niinhän siinä sitten kävi, että instagram vei mukanaan; meidän arjenkoukeroita voi siis tarkemmin seurata, kun iskee instagramin hakukenttään skribentti-nimen.

Vain äiti

Jonkinlainen kriisinpoikanen on hätyytellyt uhkaavasti minua, lähemmäs erästä aikuista tasakymmenlukua lähestyvää kehoani ja mieltäni. Pään sisällä on pohdittu vaikka mitä ja pään päältäkin nipsaistiin viisitoista senttiä pois… No okei, ehkä kyse ei ole nyt pelkästään luvuista, vaan identiteettini eri palasien epätasapainosta. Minusta on viime aikoina tuntunut, että olen vain äiti
Äitinä olo on hienoa, parasta ja ihanaa. Nyt kuitenkin olen huomannut, että elämässä on oikeasti oltava jotakin muutakin kuin äitirooli, jotta voisin hyvin. Kriisi kaatui päälle viimeisimpien viikkojen aikana, kun sairastelukierteidemme takia olin lukittu kotiin lähes kokoaikaisesti. Lukuunottamatta yhtä tosiystävää ja omaa äitiäni kukaan ei uskaltanut/halunnut/viitsinyt kyläillä meillä pitkään aikaan. Mekään emme tietenkään pystyneet lasten kipeyksien aikana liikkumaan missään sosiaalisissa paikoissa ja sitten kun minä itse olin kipeä, en jaksanut raahata poikakaksikkoamme mihinkään, edes omalle pihalle. Niin, sosiaalisen elämän rappeutumisen lisäksi tajusin, että pääni ja kehoni todella tarvitsevat urheilua! Siis ihan oikeasti vaativat. Monien viikkojen tauko siitä ainoasta kodin ulkopuolisesta omasta harrastuksesta tekee kyllä tosi pahaa. Myös ne muut kivat jutut, kuten valokuvaus ja keittiöinnovointi, ovat jääneet väsymyksen ja kipeyden jalkoihin. Parisuhdekin kuulostaa kaukaiselta sanalta sellaisessa tilanteessa, jossa monen viikon ajan kaikki yhteinen kotonaoloaika menee jotakuta nukuttaessa ja itse nukkuessa tai sitä yrittäessä (siis ihan oikeasti: heti nukkumaan kun viimeinenkin lapsi menee ja kotivapaapäivät vuorotellen päikkäröiden, jes…).

Äitiys – mahtavaa, mutta niin sitovaa.

Kipeysviikkoina minä en juurikaan ollut vaimo, ystävä, harrastaja enkä mikään muukaan, olin äiti vaan. Koska harmitus, ärsytys ja hermojen kiristyminen alkoivat olla jo aika valtavaa pääni sisällä, heti toivuttuani ryhdyimme toimenpiteisiin. Viikonloppuna pääsin, harmillisen puolikuntoisena tosin, kivoille messuille viettämään ihan omaa päivää! Kerran kävin nurkan takana salaa tirauttamassa ilon itkutkin – en ollut piiiiitkään aikaan tuntenut sellaista vapauden, huolettomuuden ja rentouden tunnetta kuin silloin! Toisena viikonloppupäivänä kävimme ensimmäistä kertaa Minimullistajan syntymän jälkeen miehen kanssa kaksin rauhassa kelloa vilkuillen ravintola-annokset nauttimassa lähimmässä mahdollisessa ravintolassa mutta what ever. Vaikkakin vielä köhänuhassa, korkkasin myös saliurani tärisevin jaloin. Ja tulevana viikonloppuna pääsen taas nauttimaan ystävän viikonloppuyökyläilystä tai hän pääsee nauttimaan meidän kiukkupäivistä ja itkuilloista pitkän kaavan mukaan! Huomenna edessä häämöttää jännä retki pääkaupunkiseudulle lasten kanssa; mahtavaa alkaa taas laajentamaan liikkumisrepertuaaria näiden epätoivoviikkojen jälkeen!

Elämä – onneksi se on (ihan vähän) myös jotakin muutakin kuin äitiyttä ja kotonaoloa. Ja onhan se nyt paljon kivempaa hoitaa lapsia, kun hoitaa myös ystävyyttä, omaa kuntoaan ja avioliittoaan.

p.s. Jouduin luopumaan pakon edessä vanhasta älypuhelimestani, ja tuo uusi luurini suorastaan syöksi minut instagramiin, niin älykäs se oli. Niinpä päätin tarjota blogin lisäksi arkimaistiaisia myös instan puolella niinkin mielikuvituksellisella nimimerkillä kuin skribentti. Tervetuloa kurkkimaan jotakin, en itsekään vielä tiedä mitä kaikkea…! Mutta sen osaan sanoa, että pelkkää kaunista kuvavirtaa ja hempeilyä etsivät: älkää vaivautuko – meidän arkemme näyttänee instassa myös ne raisummat puolensa… Enhän minä nyt osaisi vain kukkasia sinne postata!