Hae
Ready Steady Flow

Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Reilu kolme vuotta sitten sain valmiiksi graduni, jonka tein työhyvinvointiin liittyen. Sen jälkeen en ole pahemmin ajatusta liikuttanut työstä palautumisen strategioiden, koherenssiteorioiden tai roolikonflikteiden suuntaan. Eräänä iltana sanailimme melko kiivaastikin miehen kanssa jostakin täysin turhanpuoleisesta asiasta. Esille tuli maininta siitä, että kotivanhemman työ on lastenhoitoa – ja se vain täytyy kestää – kestää, vaikka koko päivänä ei olisi tilaisuutta istahtaa ja hengähtää, vaikka koko päivä olisi ihan täynnä huutoa, kränää ja itkua, vaikka yöllä olisi nukuttu kolme tuntia. Silloin aloin miettimään graduni aihetta; sitä, mitä itse nyt vastailisin niihin kysymyksiin, joita neljä vuotta sitten kyselin haastavalla alalla työskenteleviltä ihmisiltä. Ylipäätään työhyvinvointi on monella alalla liian vähän huomioitu asia. Kotivanhemmat tuskin loistavat siellä parhaiten työssään voivien kärjessä.
Kun pohdin omaa työhyvinvointiani, joudun monessa asiassa ajatuksellisten ristiriitaisuuksien keskelle. Lähtökohtaisesti ajattelen, että koska koti on kotivanhemman työpaikka, lastenhoito ja kotityöt kuuluvat hänelle. Mutta missä menee jaksamisen raja? Missä menee se työhyvinvoinnin ja -pahoinvoinnin raja, jolloin lapset eivät vielä kärsi liikaa kotivanhemman työhyvinvoinnin puutoksista? Onko kotivanhemmalla oikeutta ajatella vain itseään, toisin sanoen vaatia/pyytää itselleen jotakin sellaista, jota ilmankin hän pystyisi olemaan hyvä vanhempi? Pitäisikö kotivanhemmalla olla samanlaiset työhyvinvointiin liittyvät oikeudet kuin työelämässä olevillakin?
Vielä kesällä en tiennyt, että millainen uusi työkaveri sieltä mahasta minulle ilmestyykään.

Harvoin ajattelen kotia työpaikaksi ja lapsia työkavereiksi. Nyt ajattelin. Jos minun pitäisi kuvailla työpaikkaani ja työkavereitani tällä hetkellä yhdellä sanalla, se olisi rankka. Ja se on juurikin se pointti: työhyvinvointitoimenpiteitä on mielestäni tehtävä työssä koetun rankkuuden mukaan (ja tietenkin tietyssä määrin myös ennaltaehkäisevästi). Aina on kiva jossitella, jossitellaan siis nyt: Jos lapsemme olisivat rauhallisempia, tottelevaisempia, vähemmän itkuisia, uhmattomampia, parempiunisia jne., olisi meillä varmasti koti kuin laboratorio, lapsilla aina silitetyt vaatteet päällä ja minulla joka päivä uusi hieno kampaus. Nyt kuitenkin myönnytyksiä on tehtävä: koti näyttää usein… hmmmm… asutulta, joka päivälle ei ole uutta hienoa askarteluideaa ja äiti ei vaan jaksa meikata piiloon lattiaa tavoittelevia silmäpussejaan. Olen sulkenut korvani yhteiskunnan mitä täydellinen kotivanhempi tekee– puheelta ja löytänyt oman linjan. Sellaisen linjan, jossa koko perhe voi, näillä resursseillamme, mahdollisimman hyvin. Tiedän, että pystyisin niin paljon enempäänkin, mutta sitten minulla ei olisi enää töissäni hyvä olla, kallistuttaisiin työpahoinvoinnin puolelle.
Mietin tämän hetkistä työhyvinvointiani ja siihen liittyviä seikkoja:
En saa nukuttua tarpeeksi, jotta jaksaisin töissä ideaalisti. Yöunet ovat jotain kolmen ja kuuden tunnin välistä, pätkissä.

En saa syötyä kehoni haluamalla tavalla. Tämä vie voimia työstä.

Työaikani ei ole tarkkaan rajattu, mikä saattaa joskus olla työhyvinvoinnin kannalta huono juttu. Työaikaa on  tällä hetkellä miehen työvuoron ja harrastusaikojen lisäksi pakostakin muulloinkin. Minua tarvitaan ihan välttämättä parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Minulla kun tuo yhteistyö pumpun kanssa ei oikein toimi nyt.

En saa paljoakaan kiitosta työstäni, jolloin työnteko ei ole niin mukavaa. Tällä hetkellä molemmat lapset oireilevat. Ei siis paljon tule kiitosta siitä, vaikka kuinka yrittää pitää järkevistä kasvatusperiaatteista kiinni tai kärsisi imetysdieetillä. Päivät ovat kränää ja itkua.

Työhöni kuuluu enemmän kuin tähän työhön normaalisti kuuluu, mutta vähemmän kuin esimerkiksi yhteiskunnan tarjoamiin rahallisiin lisiin vaaditaan. Monta lääkettä pitää muistaa antaa, lääkkeiden välit toisiinsa ja ruokailuihin on otettava huomioon, lasten sopivien ruokien lista on pidettävä mielessä ja kaikki ruoka on tehtävä itse, lääkärireissuilla pitää käydä, pyykkiä on pestävä useammin, jatkuva tarkkailu oireilun osalta on pidettävä käynnissä jne.

Työympäristö on todella melukas ja melko stressaavakin. Tämä ei tiettävästi ole työhyvinvoinnin kannalta hyväksi.
Työkaverini ovat ihania, mutta melko haastavia. Oireettomampina aikoina saan maistiaisia helpon työkaverin kanssa tehtävästä työstä.
Koen, että en saa tarpeeksi arjen henkistä (vertais)tukea. Kyseinen tuki on ehdottoman tärkeä työhyvinvoinnin kannalta. Työnohjaus voisi olla ihan jees.
Työhyvinvointi edellyttää sopivia taukoja ja lepohetkiä työnteon lomassa. Viikossa on enemmän sellaisia päiviä, jolloin niitä ei ole kuin niitä, jolloin niitä on. 
Jotkut työt ovat enemmän yksintöitä kuin toiset. Itse olen sitä mieltä, että lastenhoito ei ole yksintyötä. Ennen vanhaan lapset leikkivät naapurustossa sikin sokin ja koko kylä kantoi vastuuta koko kylän lapsista. Nykyään useammilla perheillä on hyvät tukiverkostot, jolloin lapsella on monta tärkeää ihmistä kasvattamassa ja hoitamassa häntä. Meillä tilanne on aivan toisenlainen. Meillä lapsille tärkeitä henkilöitä ei ole edes yhden käden sormien verran, jolloin kasvatus ja hoitaminen ovat melko yksinäistä touhua. Tämä on kuitenkin asia, johon on sopeuduttava ja  josta huolimatta halusimme lisää lapsia. Tämä seikka on kuitenkin hyvä ottaa huomioon työhyvinvointia pohtiessa – onhan jaetumpi vastuu työelämässä helpompi kuin suurempi vastuu. Tämän takia siis koen, että työhyvinvointini olisi paremmalla tasolla, jos työn vastuuverkostoa olisi laajemmin.
Muut kuin työjutut, jotka heittävät häiriötä työn puolelle, syövät työhyvinvointia. Varsinkin syksy oli tämän osalta minulle sanoinkuvaamattoman rankka. Työnteko tavallaan auttoi suruprosessissa, mutta tavallaan myös kasasi rankkuustekijöitä yhteen kurjalla tavalla. Nytkin, jos monta, muun kuin työelämän, pikkumurhetta kerääntyy klöntiksi, ja itse työ on haastavaa, on työhyvinvoinnin kanssa ongelmia.

Joskus omassa rauhassa tehty lenkki on työhyvinvoinnin kannalta tosi tärkeää

Olen sitä mieltä, että mitä rankempi työ, sitä tärkeämpi on työhyvinvoinnista huolehtiminen. Jokainen kokee rankkuuden omalla tavallaan, ja tämä pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon työhyvinvoinnin parantamisen keinoja suunniteltaessa, varsinkin, kun oheiskärsijänä ovat myös lapset. Jos minä lähtisin joihinkin poliittisiin vaaleihin mukaan, niin ottaisin sloganikseni: Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Surullinen puhelu

Perjantaina oli the Gurun soittoaika. Tuon puhelun ensiminuutit saivat kyyneleet kihoamaan silmiini. The Guru aloitti kysymällä, millaista ja kuinka vahvaa Minimullistajan oireilu on nyt ollut. Vastasin, että sitä samaa; välillä oireita on paljon, välillä vähän. The Guru kertoi antitrypsiini-kokeen karun tuloksen: normaali arvo on 200, hälyttävä 400 ja Minimullistajan arvo 650. En ollut uskoa kuulemaani – ja varmistelin, että onhan allergologilla varmasti meidän tiedot. Valitettavasti hänellä oli. Tämä ulosteesta mitattu arvo kertoo, kuinka suurta plasmavuoto suolistossa on. Mitä korkeampi alfa-1-antitrypsiinipitoisuus on, sitä enemmän suolistossa on viitteitä tulehduksillisiin suolistosairauksiin. Allergologi kehotti minua nyt karsimaan (vieläkin dieetissäni jotenkuten roikkuvat…) maidon ja munan pois, sillä kyseinen tilanne Minimullistajan suolistossa ei vain ole mitenkään hyväksi hänen keholleen. Ei, vaikka me kuinka pärjäisimme näkyvien oireiden kanssa. Ja kyllä! Olemme yrittäneet pärjätä, vaikka neuvolassakin terkka aina kuittailee, kuinka jonkun muun perheen ollessa kyseessä tällä tavalla oireileva vauva olisi yritetty jo palauttaa synnärille.
Olen valmis rajoittamaan ruokanautintojani vielä enemmän paremman olosi puolesta, pieni kulta.
Olemme tainneet yrittää kestää vähän liikaakin oireilua Minimullistajalla, aina verraten tilannetta järkyttävänkaameaan Pikkusankarin vauvavuoteen (en edes halua tietää, mikä hänen testituloksensa olisi tuolloin samanikäisenä ollut…). Onhan se totta: meillä on aikamoinen (hiljainen) tietous refuksi-allergiaelämästä, ja sen kautta olemme arkeamme eläneet. Olemme muuten tehneet kaikkemme, jotta estäisimme suuret oireilut, mutta minun ruokavaliota olemme karsineet vasta suurimman pakon edessä. Olemme jo heti alusta lähtien varmistaneet laadukkaat maitohapot ja deet, käyttäneet Siliceaa, kohottaneet sängyn päätyä, röyhtäyttäneet kunnolla, pitäneet kunnon imetysvälit, imettäneet kohoasennossa, kiikuttaneet päivät pitkät pystyasennossa kantorepussa, antaneet nukahtaa kantoreppuun, käyttäneet toimivaa itkunlievitysheijausta ja -asentoa jne. Mutta se ei ole nyt vain riittänyt. Kaikesta huolimatta testi osoittaa suurta allergiaa ja tuskaa pienellä. Nyt on muutoksen aika.