Hae
Ready Steady Flow

Raskauspäiväkirjoja 3

Jo viikon kestänyt ihmettely, kun ihan koko ajan mielessä ei olekaan enää se, mistä hankin seuraavan leivän, lakun, kakun ja suklaalevyn, vaan voin kuvitella syöväni ja myös syödä jotain sellaista, kuten kanaa ja salaattia ja pähkinöitä, jotka aiemmin toivat jo ajatuksen tasolla keltaisen aineen äänihuuliin asti.
Osallistuminen mieheni mahdolliseen yölliseen kuolemantuottamukseen järkyttävien suonenvetohuutojeni takia.
Niin pöllöjen unien näkemistä ja niihin heräämisiä joka yö, että pitäisi kai varata aika jonkin sortin terapeutille.
Työtuttavan kommentti: ”Jokos sä kohta jäät äitiyslomalle?” (”En, vasta kolmen kuukauden päästä.”)
Pikkusankarista johtumattomat aamuviiden herätykset ja uneton sängyssä pyöriminen sen jälkeen.
Vessan tiheä käyttö, onneksi itseni pöntön päälle toisin päin aseteltuna kuin ensimmäisinä kolmenatoista viikkona.
Raskauden hyväksikäyttö mitä moninaisimmissa tilanteissa, muun muassa astuessamme tarjoilijan mukaan aivan täyteen suosittuun ravintolaan. Kädet vatsalle, koiranilme silmiin ja (tosi) kommentti miehelle tarjoilijan kuullen: ”Voi ei, mä pyörryn kohta tähän nälkään!”. Kappas vain, saman tien meille järjestyikin pöytä.
Kauniit (kiristämättömien!) sukkien jättämät koristeet iltaisin nilkkojen alueella.
Vauvan yksiön pinta-alan hurja kasvuvauhti minun sisäelinten kustannuksella. (Onneksi vielä melko maltillisten) liitoskipujen lisäksi siitä kertovat se, että perusruoka-annokseni koko (aiemmin jo ennen raskautta kuulemma aika jättiläisen koko) on pienentynyt nyt ehkä sellaiseen normaaliin naisen annokseen; suuria ongelmia on ilmennyt myös varpaiden kynsien huoltamisessa ja kenkien sitomisessa sekä huonompina päivinä lisäksi hengittämisessä.
Hymyjen kerääminen tanssitunteihin osallistumisellani. Meno kun alkaa olla jo melko kankeaa ja puuskuttavaa ja koreografioiden toteuttaminen täysin hypyttömänä on naurettavan mielenkiintoisen näköistä. Mutta rakastan urheilua (urheilu eli nykyään yhtä kuin kehon osien liikuttelu niin, että sitä voisi ehkä sykkeenkin puolesta korkeintaan hyötyliikunnaksi kutsua), ja kun alkukuukausien makaamisesta päästiin, niin mikään (eikä kukaan ohjaaja) minua salilta pois työnnä ennen kuin meno alkaa tuntua huonolta.
Tahaton irvistely asiakastapaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Usein nousevat röyhtäykset eivät maistu hyvältä.
Ulkonäön muuttuminen muutenkin kuin kilogrammoissa ja senttimetreissä mitattuna. On näppylöitä siellä täällä ja ihan oudoissa paikoissa; pelästyttävällä tavalla kasvaneita ja tummuneita luomia joka puolella kroppaa sekä raastimelta tuntuva pikkuhaavoilla varustettu iho, joka ra-kas-taa vähintään kymmenen kertaa päivässä käytössä olevaa käsidesiä…
Joka aamuinen ongelma: Mikä mahtuu tänään päälle? Joudunko ostamaan vieläkin isompia mammavaatteita?

”Mutta tehän olette jo konkareita”

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).
Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.
Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.
Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa
Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa
Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä
Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.
En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.
Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!