Hae
Ready Steady Flow

Ainakin kymmenen lasta

Miksi kukaan ei ole kertonut, että terveen (uhmaikäisen, villin) lapsen kasvattaminen on oikeasti helppoa ja ihanaa? Piece of cake. Onko minut yritetty sulkea pois tervelapsiarkitodellisuudesta jättämällä näinkin tärkeä informaatio jakamatta? Siis, eikö terveen lapsen vanhemman tarvitse olla KOKO AJAN kieltämässä, keräämässä sotkuja, ottamassa lentäviä tavaroita kopista, estämässä kiellettyihin paikkoihin menemistä, väistelemässä lyöntejä, paikkaamassa lapsen haavoja, pitämässä lasta holdingissa rauhoittaakseen häntä ylitsepääsemättömältä raivolta? Saako vanhempi siis OIKEASTI välillä istua, syödä, käydä vessassa ja puhua puhelimessa? Nähtävästi terveen lapsen vanhempi saa! Mahtavaa! Jos meidän seuraavilla lapsilla olisi täysi refluksittomuus-allergittomuus-takuu, me toivoisimme ainakin kymmentä lasta vielä!
No, enhän minä tiedä terveen lapsen kasvattamisesta paljoakaan, mutta luulen, että viimeisten kolmen viikon aikana olen saanut edes jonkinlaisen tatsin siihen. Meillä on eletty yhdeksänkymmentäprosenttisesti oireetonta elämää. On se sitten ollut mikä tahansa neljän viikon takaisista muutoksista (Losecin tuplaus, Seretiden aloitus tai ruokien karsinta tai kaikki nämä yhdessä tai jokin ihan muu hämärä x-tekijä) olemme eläneet ehdottomasti ihanimmat viikot moneen, moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Hymy suupielissä ja ilon kyynel silmässä olen joka päivä katsellut poikani leikkejä. Ihmeellistä meidän vanhempien mielestä on se, että hän todella LEIKKII, ei vain pura pahaa oloaan kokoaikaisella ilkivallalla.
Surun täyttämien muistojen avulla ja nykytilaa observoiden yritän ymmärtää, miten paha olo Pikkusankarilla on oireiden läsnä ollessa ollut. En pysty ymmärtämään, mutta pystyn vain kauhulla jotain sinne päin kuvittelemaan. Se kipu, mikä pienellä lapsella on ollut, on viimeiset kaksi ja puoli vuotta ollut äärettömän hallitsevaa. Neljä viikkoa sitten ei olisi tullut kyseeseenkään, että Pikkusankarilla on jäähykorissa nolla lelua; että hän esittää meille puolen tunnin aamutanssishown marakassiensa kanssa; että hänelle uskaltaa antaa kameran käteen, ja että hän monta minuuttia putkeen jaksaa kuvailla arjentouhuja ilman, että kamera lentää; että hän jaksaisi kuunnella viittä minuuttia pidempää satua kerrallaan; että oletusarvona ei ole, että jokainen ruokalusikallinen päätyisi lattialle tai seinälle.
Olemmehan me tietenkin saaneet arjen pieniä luksuspaloja oireettomista tai lähes oireettomista päivistä monestikin; muistelisin, että näiden vuosien aikana joskus jopa kaksi viikkoa olisi mennyt oikein hyvin putkeen. Nyt, kun lähes oireetonta kautta on jatkunut historialliset kolme viikkoa, on oirearkirasituksista palauduttu paremmin kuin koskaan ennen, ja sehän se vasta saa tajuamaan, mistä me vanhemmat, mutta etupäässä: mistä meidän lapsi on jäänyt paitsi. Hän on jäänyt paitsi normaalista kivuttomasta elämästä. Elämästä, jossa saa leikkiä vapaasti ja rauhallisesti tuskan pilaamatta kaikkea tekemistä.

Löydetty ja iloittu hoitotasapaino

Meidän pikkuperheen viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyviä ja iloisia tapahtumia, kuulumisia ja tilanteita täynnä.  Pikkusankarin lääke-ruokavalio-tasapaino on ollut niin kohdillaan, että melkein voisi puhua oireettomasta periodista. Minä jaksan tehdä muutakin kuin torkkua kotona. Vessanpöntön käyttötiheys on vähentynyt. Pikkusankarin ihanat kummit ovat ilostuttaneet meitä pitkästä aikaa päästämällä minut ja mieheni viettämään jotain-muuta-kuin-lapsellista aikaa kodin ulkopuolelle parina päivänä. Muuton jäljiltä kotia voi sekasotkun sijaan kutsua melkein järjestyneeksi kokonaisuudeksi. Kiitos muuton, murtovarkausahdistus on huomattavasti lieventynyt. Minun epämääräisistä ja kivuliaista vatsanseudun oireista huolimatta vauvamme voi hyvin, ja koko perhe on istunut liikuttuneena ja hiljaa paikoillaan niin ultrassa kuin sydänääniä kuunnellessakin. Meillä on kaikki hyvin. Kyyneleitä on vuorostaan vieritetty läheistemme puolesta.