Hae
Ready Steady Flow

P.S.-kamaa edelliseen

Nukuttamishulinapostauksesta jäi uupumaan tarkennukset,
P.S:sät ja huomautukset. Ne tulevat tässä.

Koska rattaissa nukkuminen kuuluu pian jollekin muulle
meidän perheessä, ei Pikkusankaria ole enää isketty kolmeen kuukauteen
rattaisiin koisimaan (mikä olisi kuitenkin se helpoin tie, kun vertaa
sisänukuttamista ja ulkonukuttamista = kävellä kymmenen minuuttia viiva puoli
tuntia JUURI oikeaan aikaan ja saada Pikkusankari EHKÄ nukkumaan – eli
paaaaljon iisimpää kuin viime postauksessa kuvailtu sisänukuttaminen). Joten päikkärinukuttamiset
ovat tismalleen samaa kaavaa kuin yöunille nukuttamiset. Jee. Lisätsemit täältä
vaan sulle, kultsuni kotona, näin kirjoitetunkin sanan kautta.
Jos lähtee ajamaan autolla silloin, kun Pikkusankari on
yliväsynyt (eli yleensä klo 14 jälkeen), hän melko varmasti nukahtaa autoon.
Myönnän, joskus riivatuimpina päivinä on jouduttu keksimään joku syy, miksi pitää lähteä autoilemaan. (Ja autoon nukahtaminen ei todellakaan ollut ennen itsestään selvyys, vaikka kuinka uupunut lapsi olisi istuimessaan töröttänyt.)
Nukuttamisneroille tiedoksi: Olemme kokeilleet olla
nukuttamatta päikkäreille. Useimmiten tiedossa on miellyttävästi kuvattuna
kaoottinen ilta. Olemme kokeilleet kaikkia erilaisia pehmeitä, mutta
määrätietoisia nukuttamistyylejä. Ei vaikutusta.
Oli se sitten yksillä pakkopäikkäreillä höystettynä tai ei,
Pikkusankarin unimäärä vuorokaudessa on noin 9 tuntia. Minun tällä hetkellä 11
tuntia. Ruikuttamatta voinen todeta, että tässä välissä olisi paikallaan kertoa
parisuhteemme haasteista viimeisen kolmen kuukauden aikana, ja siitä, miten
kovin kiitollisia olemme silloin, jos joku nykyisestä ihanasta, mutta epäilyttävälläkin
tavalla karsiutuneesta sosiaalisesta tukiverkostostamme haluaa Pikkusankaria
välillä viihdyttää. Mutta enpä mene nyt yksityiskohtiin parisuhdejutun kohdalla,
enkä rumuuksiin tukiverkostojutun kohdalla.
Olemme joskus (sairauden parempina aikoina) saaneet kokea
lapsen ainakin melkein normaalin
nukuttamisen muutamia kertoja. Se on luksusta se, niin lapselle kuin
vanhemmillekin. Parin illan kokemuksella siis tiedän, mistä jäämme paitsi.
”Onneksi” yökylässä ollessaan Pikkusankari on ollut helpompi nukuttaa kuin
keskimäärin kotona, muuten ei enää tulisikaan Mummolasta tai Kummilasta edes
sitä muutaman kerran vuodessa nykyään tulevaa yökutsua. Lainausmerkit siksi,
että en ole vielä aivan varma, onko se hyvä vai huono juttu lapsen itsensä
kannalta, että hän ei uskalla/halua valittaa pipiänsä vieraille, eikä näytä
sitä yhtä voimakkaasti käyttäytymisellään edes sille läheisimmälle
ei-meillä-asuvalle-tyypille. Lähes aina kun koko perhe on kylässä, Pikkusankari
uskaltaa kertoa pipinsä vieraiden kuullen meille. Mutta yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti
niissä tapauksissa, kun kuulemma kaikki
on mennyt ihan hyvin
vierailulla tai yökylässä (jossa me vanhemmat emme ole
mukana), niin kylästä hakureissulta poistuessamme, autossa istuimeen Pikkusankaria laittaessa
kuuluu ”pipi siellä”, ja käden hakkaavat epätoivoisesti rintakehää ja päätä. Sehän on selvää,
että hyvin oireisena aikana Pikkusankaria emme hoitopaikkaan päästä. Mutta kun
nykyelämä on joka päivä vähän vähemmän tai enemmän oireista, en ole osannut
ottaa vankkaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, onko lapsen parempi olla
pipiaikana vain vanhempiensa kanssa, jolloin se rakkain tuki, lohdutus ja turva
ovat lähellä, vai olisiko sittenkin lapselle parempi, jos hän pääsee potkimaan
Mummolan pallolla ja piirtämään Kummilan tusseilla ihan muiden kuin meidän
kanssa, kun tuntuu, että meidän poissa ollessa pipikin peittyy uusien
virikkeiden alle, vaikka se ei sieltä katoaisi.
Pikkusankari ei ole enää niin herkkä heräilemään ääniin kuin
pitkään oli, ihanaa! Hän pitää silmät kiinni, vaikka vieressä puhuisi, siis niin to-del-la outoa! Aluksihan (ensimmäiset kuukaudet) emme varoneet äänenkäyttöämme
ollenkaan, ja Pikkusankari nukkui onnistuneesti sinisen pikkuMielen puhaltaessa vieressä.
Sitten oireiden pahennettua alkoi ääniin heräily olla jotain aivan karseata: jo
haarukan laatikosta otto, kamman lattialle putoaminen tai vichy-pullon
avaaminen sai pienen heräämään. Arvostelua tuli asiantuntijoilta ja
”asiantuntijoilta” vaikka millä mitalla: ei kannata opettaa lasta nukkumaan
hiljaisuudessa, me vanhemmat teemme itsellemme vain vaikeaa tulevaisuutta, kun
sormi suulla hipsimme ja sitä rataa. Mitäs itse tekisit, jos olisit kaksi
tuntia heijannut yli kymmenen kiloista vauvaa (tai TAAPEROA) uneen sylissä
(kyllä, Pikkusankari ei nukahtanut yöunilleen ennen 1,5-vuoden ikää muuten kuin
sylissä pomputtaen, tai tissille…), ja vihdoin saat hänet nukkumaan. Sen
lisäksi olet kokemuksesta oppinut, että hän VARMASTI herää mihin tahansa
ääneen. Jos olet hullu, haluat ehkä ottaa nukuttamismaratonin uudestaan. Mutta
me emme olleet, vaan meitä kiinnosti enemmän ruoka, suihku, uutiset ja
nukkuminen. Noin niin kuin esimerkiksi.

8 kommenttia

  1. Kirjuri kirjoitti:

    Aaargh, miksi eksyinkään tänne, kirjoituksesi pilaavat orastavan uuden vauvakuumeeni… 😉 Minulla on 8-vuotiaat kaksoset ja viime aikoina heidän nukahtamisongelmansa ovat olleet taas riesanamme. Pystyn täysin samaistumaan vuodatukseesi siitä miten sinun unentarpeesi on suurempi kuin lapsosesi. Toivotan teillekin ainakin kuuden vuoden taukoa ongelmiin ja hyviä unia…

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos toivotuksista, tuollainen ainakin kuuden vuoden tauko ongelmista passaisi kyllä tälle perheelle oikein hyvin :)!

      Apua, joo nämä mun tekstit ovat kyllä varmaan aikamoisia vauvakuumeentappokirjelmiä 😀 Jos kuitenkin päädytte vauvaa harkitsemaan, niin onnea matkaan kovasti <3

  2. Laura kirjoitti:

    meilläkin oltiin koko eka vuosi tosi herkkiä ääniin(jos ei lasketa sitä vastasyntynyttä aikaa kun vauva nukkui missä milloinkin). tuntu että heräsi ihan pikkuruisiinkin ääniin. ja tottakai me oltiin sillon hiljaa,ettei heräis. samaa meillekin sanottiin et se vaan tottuu hiljasuuteen. et ei saa opettaa siihen. joopajoo, ei tainnu sillä nerolla olla kokemusta huonosti nukkuvasta lapsesta. mutta nyt kans, kun meillä on alkanu yöt sujua. niin ei herääkkään enää niin helposti. nyt tohtii käydä jopa vessassa, tehdä peräti iltapalaa tai ehkäpä vaihtaa oikein asentoa sängyssä.. 😉

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Tulipa elävästi mieleen ne ajat, kun valokatkaisijan napsahdus viereisessä huoneessa tai kyljen kääntäminen tai lakanan kahahdus tai mikä milloinkin riitti takuuvarmasti herättämään maratonnukutetun lapsen… Heh, ehkä (ex- – varmasti tarpeeton lisähuomautus :D) maratonharrastajavanhemmille kuuluu pari kappaletta nukutusmaratonlapsia 😉 Tai siis, eri maratoneista nykyisin kyse…

    ANTEEKSI etten ole kirjoitellut – nyt mulla on tiedätkö iso kynnys kirjoittaa meidän 2 refluksikkoallergikko-jne lapsen arkikuulumisia… Mutta koitan lähiaikoina ryhdistäytyä. Ja vaikka mitä kulloinkin kuuluu, niin kyllä pojat on niin tärkeät toisilleen ja viihdyttävät toisiaan jne. että aika monia asioita se helpottaakin jo 🙂 Halaukset ja hirmuisesti jaksamista sinne… <3 EO

    • Emmi kirjoitti:

      Toivottavasti kuntosi olisi pian niin hyvinnukuttu, että pääsisitte tekemään tuosta toista maratoonia pianpian 🙂

      Kiva kuulla, että toisten seura sisaruksilla on tärkeää 🙂 Sen yritän myös pitää mielessä, kun uumoilen sitä vuoden päästä jylläävää arkea yhden tai kahden refluksikon kanssa… huoh. Että on niissä kahdessa lapsessa positiiviset puolensakin!!

      <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *