Hae
Ready Steady Flow

Surumeininki

Mitä olen tehnyt edelliset vuorokaudet? Lähinnä itkenyt.
Purskahdan holtittomaan itkuun, kun saan ulko-oven aamulla painettua kiinni. Vollotan autossa yrittäen samalla tihrustaa liikennevalojen väriä. Katselen kyynelvirran läpi töissä miehen minulle lähettämiä Pikkusankarin aamukäheällä äänellä kertomia tarinavideoita ja ihastelen maailman suloisimpia kuvia hassuista ilmeistä ja äidille lähetetyistä pusuista. Ystävän kysyessä työpäivästä revahdan parkumaan. Illalla ahdistus puristaa rintaa niin, että itkusta ei vain tule loppua. Aamulla toisiinsa kiinni turvonneet silmät muistuttavat yön surumeiningeistä. 
Ei tämä helppoa eikä kivaa ole. Minulla on ikävä poikaani.

4 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Voi….Ikävä on juuri tuota!Ihan tippa tuli silmään tekstiäsi luettaessa. Mulla on nyt jo noita tuntemuksia, vaikka oma töihinlähtö on noin puolenvuoden päässä!! Tuo ei ole helppoa ollenkaan:( Oma lapsi on vain niin äärettömän rakas ja vaikka allergia-arkea ei niin ikävä varmaan olekaan, niin ihmeellistä että siihenkin jollain lailla "tottuu". Sure rauhassa eroahdistustasi…aika tuo siihen helpotusta. Rakkaasi ei onneksi ole lähtenyt minnekkään, miehet viettävät laatuaikaa kaksistaan sen aikaa, kun äiti on töissä:) Ihanaa kun tulet töistä, niin saat kaiken sen rakkauden määrän (mikä töissä ollessasi on taas sussa lisääntynyt) antaa taas rakkaillesi:)
    Voimia<3Kerttuli

    • Emmi kirjoitti:

      Tiedätkö, että tajusin juuri sun kommentin jälkeen, että oikeasti, miksi mun pitäisi edes saada sitä ikävää suljettua pois nythetikaikkikerralla? Niin kuin sanoit – minun pitäisi antaa itseni surra rauhassa tätä muutosta, mikä loppupelissä varmaankin on kuitenkin vain positiivinen juttu. Kiitos Kerttuli tästä valaisusta.

  2. AnnaW kirjoitti:

    Muistan tuon tunteen vielä, kuin eilisen päivän! Meillä vaan neiti meni perhepäivähoitoon, kun aloitin työt ja tuntui niin raskaalta jättää oma lapsi toisen hoidettavaksi ja samalla missata suuri osa päivän tärkeistä jutuista pienen ihmisen elämässä. Onneksi tein silloin superlyhyttä työpäivää ja nykyään neiti on hoidossa vain kahtena päivänä viikossa, lopun aikaa olemme kotona. Mutta taas pitkän kesäloman jälkeen jätin tytön hoitoon niin, että itse nieleskelin kyyneleitä oven suussa. Ja myös se huoletti silloin ja oikeastaan nykyäänkin, että mitä kaikkea lapsi saa syödäkseen päivän aikana…vaikkakin tarkat listat on olemassa mitä saa syödä ja mitä ei.

    Olen tässä tullut muutenkin siihen tulokseen, että ne kaikenkirjavat tunteet, jotka ovat lapsen myötä minussa sijan saaneet, ovat tulleet jäädäkseen. Olen varma, että myöskään esim. valvotut yöt eivät ole takanapäin, vaikka neiti ihan ok nukkuukin, viimeistään sitten taas valvotaan ja murehditaan, kun neiti lähtee koulutielle ja pienestä piiristä isompaan maailmaan. Siis APUA!

    Hups, vähän aiheen vierestä taas. Tsemppiä teille, "toivottavasti" ikävään tottuu pian, koska se ei taida mennä ohi koskaan <3

    • Emmi kirjoitti:

      Niin. Mähän olen oikeasti tosi onnekkaassa asemassa, kun sain tällaisen "mies jää kotiin" – portaan vielä ennen "lapsi päiväkotiin, molemmat töihin" – asetelmaa. Sulla on ollut aivan kauheeta!! Mä en tajua, kuinka murtunut sitten oonkaan, kun pieni menee aivan vieraisiin käsiin koko päiväksi… :'(

      Totta turiset. Kyllä nuo kerran syntyneet tunteet taitavat taivaltaa koko elämän kanssamme muuttaen muotoaan, välillä laimeantuen, välillä korostuen…

      Toivottavasti teidän Neiti nauttii hoitopäivistään ja saa siellä hänelle sopivaa ruokaa syödäkseen! Kaikkea ihanaa loppusyksyynne 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *