Hae
Ready Steady Flow

Ihmeparantuminen, jeah right!

Koimme yhdeksän
täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää.
Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta
ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin.
En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta
kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille
yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään
illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset
vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan
reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää
samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä
haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa.
Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon
kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  
Näistä päivistä
olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt
viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan
oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa
tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä
satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon
”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni
mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin
olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja
rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 
Kun uni
vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme
viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä
tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta
rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta
nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee
olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät
molempien takaraivoissa. Siksi me…
  1. …taas kerran myönsimme, että ihmeparantumista ei ollutkaan tapahtunut.
    Joka ikinen kerta, kun on edes yksi täysin oireeton päivä, alamme kehitellä
    jotain aivan mielettömiä ihmeparantumiskuvitelmia. Silloin teemme jo
    suunnitelmaa kaikkien lääkkeiden vähentämisistä, innostumme uusista villeistä
    rotaatioista, unelmoimme normaaleista kahvilakäynneistä ja kuvittelemme
    koko perheen ruokaongelmista vapaita ulkomaanmatkoja seuraavalle kuukaudelle.
    Sitten, ihan yhtäkkiä tästä kaikesta normaalimaailmasta haavemaailmasta on taas
    luovuttava. Ei se ollutkaan ihmeparantuminen.
  2. …päätimme lopettaa Losecin vähentämisyritykset saman tien. (Lue
    edellinen kohta.) Kyllä, olimme alkaneet tämän yhdeksän unelmapäivän aikana
    joka toinen päivä antaa happosalpaajaa vain puolikkaana annoksena, ”koska
    tilannehan oli niin hyvä”! Se oli virhe. Näköjään.

  3. …yritämme kiduttaa
    Pikkusankaria ilman riskiruokia, elättäen hänet todellakin vain varmasti sopivilla kana-bataatti-soseilla ensi
    viikon perjantaihin asti, koska silloin pitäisi suoliston olla taas siinä
    kunnossa, että sinne voidaan lykätä allergologin valvonnassa uutta kidutusta, vehnää.

Blogikirjoituskarman välttelyä

Viimeisin
viikko, kuumeilun jälkeen, on ollut, no, miten sen nyt tässä uskaltaisi sanoa: kiva.
Pikkusankari viilettää menemään jo kuudetta päivää refluksi-allergiavaivoista
täysin oireettomana, ilkivallattomana, hyväntuulisena ja kilttinä (jos siis oireettomanakin
suurella uhman ja villiyden yhdistelmällä varustettua taaperoa voi kiltiksi sanoa… mutta kyllä,
verrattuna aiempaan aivan järrrrrkyttävään hulluusarkeen, nyt voisi sanoa tosi
kiltiksi!). Kuukauden mielessäni väijyneet ADHD-kummitukset lähtivät varmaan
maailmanympärysmatkalle. Ei ole viikkoon näkynyt. Tuoreimman salapoliisityön
tuloksena viime viikon aikana jätimme zyrtecin pikkuhiljaa pois. Ja nyt kuuteen
(!) päivään ei ole tippaakaan kyseistä lääkettä annettu. Plus kipeysaikana
Pikkusankarin syömisinto ei ollut kehuttava (kuten ei aiemminkaan kyllä), mutta
sitä ylimääräistä pöydänalus-äidin lautaselta vaivihkaa ronkkimis-matskua
päätyi hänen pötsiään ärsyttämään varmaan vähän vähemmän kuin yleensä; luonnollisestikin, sillä hän makasi
kuumehorteessa sohvalla tuijottaen samaa maatilakirjan aukeamaa viisi tuntia. 
Outoa tässä
on se, että juurikin zyrtecin maksimiin noston avulla viihdyimme kesälomareissullamme
elokuun alussa paljon pidempään kuin pakkaamiemme vaihtovaatteiden määrä olisi sallinut, ja
nostimme lipunkin tankoon zyrtecin kunniaksi. Sivuvaikutukset sitten kai
tulivat reilun viikon viiveellä. Outoa tosiaan. Tai sitten tämä on taas jokin ihan hullu
yhteensattuma ja taustalla on jotain, mistä tällä hetkellä meidän refluksisalapoliisien muistiinpanovihkot eivät tiedä vielä mitään. Mutta toisaalta, tarkemmin ajateltuna, eihän tässä mitään niin outoa
ole, sillä MIKÄÄN ei ole outoa tässä refluksi-allergia-pääkipu-yhdistelmäviidakossa.
Aina sitä kuitenkin muka yllättyy uusimmasta käänteestä. 

P.S. Blogikirjoituskarma, ole kiltti, äläkä toteudu tällä kertaa.
Sitä paitsi, huomasitko, minä kirjoitin ihan vain sinua ajatellen
mahdollisimman lyhesti ja neutraalisti, jotta vahingonilosi ei olisi niin suurta
taas sitten, kun me putoamme täältä normaalitaaperoarkipilvistä
refluksialamaailmoihin. Oikeastihan tuohon kirjoitukseen olisi pitänyt sisältyä
ainakin sanat ihanaa + upeaa + suurenmoista + mieletöntä + fantastista +
käsittämätöntä + mahtavaa + erinomaista + 20 muuta fanfaarisanaa ja äidin
vuolaat jokapäiväiset ilon kyyneleet.