Hae
Ready Steady Flow

Työolo

Minä haluan
ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini
ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen
työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en
saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole
lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja
kiukun hallinnan opettamiseen.  
Viimeisen parin
viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja
samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan
innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut
huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä
mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt
innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin
usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt
refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin,
kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo
joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on
oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun
KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä
saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika
useinkin…) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen
puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin
kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja
uhmasta, mitä minä saan.
Toki voi
olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta.
Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania
pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani
Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa
ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei
Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo
hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli
kahdeksaksi tunniksi päivässä…

Nukuttamisdilemma

Pikkusankarin
nukuttaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän työlästä (unipurnausta lisää täällä, täällä, täällä ja täällä). Silloin, kun Pikkusankarilla on nukkumista estäviä
pahoja refluksioireita, kukaan ei saa häntä helpolla nukkumaan mihinkään. Tässä
faktassa ei ole mitään dilemmaa: kukapa sitä pystyisi nukahtamaan järkyttävissä
närästysvaivoissa nieleskellen mahahappoja koko ajan alaspäin. Mutta, dilemma
on syntynyt viimeisen reilun kuukauden aikana toisenlaiseen tilanteeseen:
nykyään niinä päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, kaikki
muut paitsi minä, saavat hänet kyllä nukkumaan, ja vielä suht helpolla, minä en
millään koskaan. Tosi reilua.
Uhmaa?
Ehkä. Kun oppikirjojen mukaan uhma kohdistuu voimakkaimmin siihen kaikkein rakkaimpaan
henkilöön, niin minä olen kyllä sitten niiiiiiin älyttömän rakastettu, että!
(Kulta, ei millään pahalla!) Pitäisikö minun siis ottaa kohteliaisuutena se, kun
mieheni Pikkusankarin nukuttaa oireettomana päivänä, hänellä menee kymmenen
minuuttia, lähin pikkumäki alas ja ylös ja poika porskuttaa pari kolme tuntia
päikkäreitä rattaissaan. Mutta kun identtisenä seuraavana päivänä minä
Pikkusankaria nukutan, saan tehdä viisi sisänukutusyritystä vailla
minkäänlaista Pikkusankarin pienintäkään myöntymistä unitaajuuksille.
Rattailulenkit Pikkusankari vetää aivan vitsiksi: vaikka hän olisi kuinka superväsynyt
tahansa, hän ei minulle antaudu, ei! Rattaissa hän pyörii, potkii, kommentoi
ohikulkevia ajoneuvoja, huutaa äitiä ja muita naapuruston ala-astepojilta
opittuja mukavia (!) sanoja, ponnistaa ylös ja alas, vetää sadesuojan maahan ja
NAURAA PÄIN NAAMAA, kun sanon totisesti, että ”nyt nukutaan, laita pää alas ja
silmät kiinni”. Siis hänen mielestään minun nukuttamisyritykseni ovat jotain
aivan naurettavaa ja turhaa touhua. 
Jokainen
seuraava ei-miehen-vapaa-päivä pelottaa minua oikeasti aika paljon. Kun en saa Pikkusankaria
nukkumaan, se tietää varsin mukavaa
iltaa hänen kanssaan. Tällä hetkellä en tiedä mitään niin ärsyttävää kuin kivan
kauniin kesäisen tai syksyisen päivän, joka kuluu kahdestatoista neljään
nukuttaen lasta vuorotellen sisällä ja ulkona. Ja sitten nollan uniminuutin
jälkeen neljästä seitsemään katsella maailman suurimman kränätehtaan tuotoksia,
ulista töissä olevalle miehelle puhelimessa ja surea taaaaas yhden hyvän kesä/syksypäiväpotentiaalin
hukkaan valumista.