Hae
Ready Steady Flow

Perhematkojen aatelia

Arvoisat
terveiden lasten vanhemmat, saatatte hämmentyä ja huvittua totaalisesti
seuraavasta faktasta – se on kuitenkin totta: Minä en ole uskaltanut lähteä
Pikkusankarin kanssa kaksin koko tämän kahden vuoden aikana mihinkään vähänkään
kaukaisempaan kaupunkiin kokopäiväkyläilemään, saati sitten yökyläilemään. Viime
viikolla uskaltauduin kuitenkin yrittämään molempia. Siis: meillä käy kyllä vieraita
viikottain, ja minä kuljen Pikkusankarin kanssa (ainakin melkein) viikottain kotikaupunkimme
sisällä kyläilemässä. Olemme myös koko perheenä ajelleet usein moikkailemassa
ystäviä kauempanakin Suomessa.
Saatatte
nyt ajatella, että jopas on laiska ja saamaton äiti, kun ei ole tarjonnut lapselleen
tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja mahdollistanut uusien paikkojen virikkeisiin
tutustumista. Älkää kuitenkaan vielä tuomitko. Minä yritän selittää.
1. Pikkusankari
on yleensä todella villi, utelias, rämäpäinen, vaativa, meluava, uhkarohkea ja
valitettavasti myös usein minua nopeampi. Joskus on käynyt niin, että
Pikkusankari on jäätynyt täysin syliini uuteen paikkaan mentäessä tai
vieraiden meille tullessa, jolloin ensimmäisen puolen tunnin ajan olen saanut
kuulla päivittelyjä siitä, miten rauhallinen ja hiljainen poikamme onkaan
(joskus tuntuu, että jo tämän mahdollisen puolen tunnin takia voisi harkita
kyläilyä tai vieraiden meille pyytämistä, niin ihanaa rauhallinen sylittely
useimminkin olisi). Mutta ei huolta pysyvämmistä väärinkäsityksistä, kyllä se
Pikkusankari on sitten kuitenkin joka ikinen kerta todellisen luonteensa
paljastanut…
Jos ainoa
syy liikkumattomuuteen olisi tämä supervilliys, ottaisin haasteen varmasti
vastaan ja olisin koluamassa joka toinen päivä jonkun kaverin perheen
lelulaatikolla jossakin päin Suomea Pikkusankarin kanssa.
2. Imetysdieetillä
ollessani jouduin kantamaan sekä omat että Pikkusankarin KAIKKI suuhunlaitettavat mukanani,
nykyään vielä kaikki Pikkusankarin syömiset. Pakatessa niitä aina ihmetteli, miten
yllättävän paljon kertyi kylmälaukkuun tavaraa kahdenkin yön tarpeisiin, kun
mukaan pakattiin yksi pakasterasia nautittavaa per annos Pikkusankarille ja
minulle pakattiin kaksi pakasterasiallista nautittavaa per annos. Siitä sitten
laskemaan rasioiden määriä… Pakastelaukkuja piti lainata Mummolta. Ja niitä ei
ihan pienillä käsilihaksilla voitu kantaa. Vieläpä kun yksikään purkkiruoka ei
Pikkusankarille sovi, kaikkien ruokien tulee olla kylmäsäilytyksessä. Tämä
kaikki vaatii aika isoa viitsimistä
reissuun lähtiessä.
3. Pikkusankarin
oireilusta ei voi koskaan sanoa mitään varmaa. Oireilu voi alkaa, vaikka
tilannetekijöiden luulisi olevan täydellisesti hallinnassa. Suoraan sanottuna:
silloin, kun Pikkusankari oirehtii, miehen työpäivän pituuskin on aika
maksimisuoritus itkevää, huutavaa, repivää, kiukkuavaa ja valittavaa lasta
kantaen ja viihdyttäen. Minä olen sen verran itsekäs, että haluan jakaa
lapsenhoitovastuun tasapuolisesti silloin, kun se tuntuu yhdelle ylivoimaiselta.
En halua kärsiä yksin ja tehdä itsestäni marttyyriä. Toki reissussa ollessa
apukäsiä on varmasti tarjolla, mutta ei ystävän harteille voi lykätä yhtäläistä
vastuuta Pikkusankarin lohduttamisesta, kipukiukkujen rajoittamisesta ja
lääkkeiden ottojen muistamisesta. Siksi minä en halua lähteä kovinkaan
mielellään pitkille matkoille kaksin Pikkusankarin kanssa. Niiltä ei niin vain
palata, jos tuntuu vaikealta.
4. Ensimmäisen
vuoden ajan automatka ja refluksitaudista kärsivä lapsi olivat mahdoton yhtälö.
Se itku, tuska ja valitus, mikä autonistuimeen kytkettäessä alkoi, oli jotain
aivan erilaista kuin pieni tai vähän suurempikin en viihdy täällä -kapinointi terveillä vauvoilla ja taaperoilla. Olemme
matkustaneet kuusi kolmensadan kilometrin matkaa Pikkusankarin kanssa.
JOKAIKINEN matka on mennyt seuraavasti: Pikkusankari istutetaan täysissä hyvän
matkan toiveissa takapenkin istuimelleen. Huuto alkaa heti tai neljän minuutin
päästä. Äiti kaivaa hätäapulaukustaan ne kaikki kolmetoista eri lelua, kirjaa
ja soivaa korttia, joilla hän vuoron perään yrittää rauhoittaa vauvaa. Äiti on
ottanut huomioon, että mukana on mahdollisimman laaja kattaus kaikkea, mitä
lapsi saattaisi juuri sillä hetkellä haluta katsoa, oli se sitten Muumeja,
Carseja, Puuha-Peteä, Mattia Maatilalla, Nalle Puhia… Myös koko äidin
käsilaukun sisältö käydään läpi Makuunin etukorteista varasukkahousurasiaan ja
tyhjään purkkapussiin. Musiikkia kokeillaan Chopinista Eminemiin, isoilla ja
pienillä bassoilla, kajarit edessä ja takana. Äiti vääntelee naamansa kipeäksi
ihmeilmeistä. Isi saatetaan hermoraunion partaalle vauvan itkun ja äidin
erikoisten äänenavausyritysten yhdistelmällä. Vauvan edessä heilutetaan
erilaisia esineitä erilaisilla liikeradoilla ja nopeuksilla. Käteen annetaan
iPhone jokaisella mahdollisella sovelluksella.
Ei niin ei. Auto pysäytetään,
vauvaa hyssytellään, syötetään, imetetään, vaippoja vaihdetaan, jutellaan, kävellään… Jos
vauva nukahtaa imetykseen, hänet siirretään mahdollisimman varovasti takaisin
istuimeen ja matka saattaa hyvässä lykyssä jatkua vartin täydessä
hiljaisuudessa. Silloin vanhemmatkaan eivät matkajärkytykseltään saa sanaa
suustaan edes kuiskaten eikä kumpikaan uskalla ehdottaa pissataukoa, vaikka
rakko vuotaisi jo penkille… Jossain vaiheessa koko ruljanssi alkaa alusta, ja
jossain vaiheessa on pakko luovuttaa. Itku on niin hysteeristä, että kymmentä
minuuttia kauempaa sitä EI MISSÄÄN NIMESSÄ KESTÄ KUUNNELLA, jos on vähänkään
empaattisuuteen taipuva henkilö. Teemme ruman ratkaisun: matkaa on pakko jatkaa
ja itkua ei kumpikaan pysty kuuntelemaan – joten äiti pitää vauvaa sylissä
takapenkillä, jolloin itku muuttuu edes hieman vaimeammaksi. Kyllä, auto on samalla liikkeessä. Ja vanhemmat ovat täysin
tietoisia Pikkusankarin turvallisuuden rajusta vaarantamisesta ja sakkojen
mahdollisuudesta. Mutta muita vaihtoehtoja ei vain ole.
Suurin osa näistä viiden
tunnin matkoista taittui sylissä. Pikkusankari ja sinipukuiset
virkamiehet, pyydän anteeksi. Myös valtaosa kaikista muistakin automatkoista menivät samalla
kaavalla vuoden, puolentoista ikään asti. Pikkusankarin kanssa kaksin
huviajaminen ei siis ollut tullut kyseeseenkään. Nykyään hän on sentään hieman
hillitympi autossa – saattaa vain hengata hereillä ollessaan ja jopa nukahtaa
autoon lyhyelläkin matkalla, jos ajoittaa ajomatkan päikkäriaikaan. Helpommasta
viimeisimmästä puolesta vuodesta huolimatta kammot automatkoja kohtaan jäivät
pysyvästi mieleeni, eikä minun kauheasti tee mieli autoilla Pikkusankarin kanssa kaksin puolta
tuntia pidempään.
5. Olemme aina
haaveilleet runsaasta matkustamisesta ja Pikkusankarin eri kulttuureihin
tutustuttamisesta jo varhaisessa vaiheessa. No, kummallakan ei häivähtänyt mielessäkään rajojen yli -matkat
ensimmäiseen puoleentoista vuoteen, syynä edellä mainitut syyt plus se, että
mitä järkeä lähteä ulkomaille haahuilemaan tuhannen tunnin univajeessa. Sehän
olisi ollut todella vaarallista koko perheelle. Pikkusankarin ollessa
puolitoistavuotias, päätimme sitten vihdoin tehdä ensimmäisen perhematkustelutestin
Tukholmalla. Matkasta en taida sanoa muuta kuin että me emme sen jälkeen ole
haaveilleet Pikkusankarin kanssa reissaamisesta todellakaan mihinkään vielä
piiiiiitkään aikaan. Huh. Toki oli sympaattista ajatella, että yhdeksänkymmentä
prosenttia laivan matkustajista siinä ihan vieressä valvoo myös koko yön
läpeensä, mutta jotenkin se syy meillä taisi silti jäädä vähemmistöön, eikä
ajatus sitten kuitenkaan lohduttanut meitä… Laivamatka ja laivamatkan jälkeinen
kuukausi oli yksi Pikkusankarin tuskaisimmista periodeista ikinä.
6. Olemme
ruuasta nautiskelijoita ja rakastamme ravintoloissa käymistä. Ensimmäisen
puolen vuoden ajan astuimme ruokapaikkaan  Pikkusankarin kanssa tasan kerran.
Meidän mielestä ravintolassa käymisen idea, mennä rauhassa syömään hyvää
ruokaa, ei vain toteutunut Pikkusankarin vaatiessa jatkuvaa keinuttelua,
asentojen vaihtoa ja eri lelujen hyppyyttelyä pään ympärillä. Sitten tulikin eteen
vuosi, jolloin en voinut edes jäävettä ravintolassa tilata, sillä pelkäsin,
että lasiin on tiputettu sitruunanlohko, jonka poisonginnankin jälkeen
Pikkusankarille saattaisi tulla oireet maitoni kautta. Imetysdieetti loppui, ja
ensimmäinen perheen keskeinen ruokailuhetki ei-kotona oli katastrofi: kumpikin
vanhempi sai vuorotellen puoli minuutti kerrallaan aikaa vetäistä pari
lusikallista kylmää safkaa kurkkuunsa, ja sitten olisi taas toisen vanhemman
vuoro juosta Pikkusankarin perässä, taltuttaa kipukiukkua, selitellä
ventovieraille poikamme järkyttävää käytöstä, nappailla Pikkusankarin
tiputtamia esineitä takaisin paikoilleen Pikkusankarin omiessa kahden metrin
etumatkan…
Me emme todellakaan
ymmärrä perheitä, jotka haluavat lähteä taaperoidensa kanssa syömään kivasti ulos ja maksaa siitä upeasta elämyksestä vielä jotakin. Tai
siis, ehkä ymmärtäisimme, jos taaperomme ei olisi ravintolassa ollessaan
kärsinyt elämänsä yksistä pahimmista kipukiukuista.
Muun muassa
edellisiin syihin vedoten minä en ole jaksanut lähteä Pikkusankarin kanssa
kaksin kahvilaan, ravintolaan enkä kauemmas kavereiden luo. Ja toki, olen myös halunnut
suojella Pikkusankaria, sillä näyttää, että jokaisen isomman reissun jälkeen
oireet ovat ryöpsähtäneet pintaan.
Viikko sitten minä kuitenkin rohkaistuin, ja
kokeilin päiväretkeä sekä yöretkeä eri kaupunkeihin Suomessa. Tapahtui
inhimillinen erehdys, ja Pikkusankari sai maistaa reissullamme kananmunaa… Pikkusankari
kipukiukkusi, rähjäsi junassa ja autossa, viilsi ystävien telkkaria, kaatoi
viisi kertaa kukkamullat lattialle, rikkoi kaksi taulua, heitti kuperkeikan
sohvalta lattialle, hajotti kaukosäätimen, puri polveeni muhkeat jäljet,
järjesti jokaiseen ruokailuhetkeen suuren haluan
syödä, mutta syöminen tekee kipeää
-shown… Tämä kaikki ja paljon muutakin
siitä huolimatta, että minä kuljin Pikkusankarin perässä taukoamatta ja tuputin
Gavisconia kurkusta alas. Mutta matkat menivät odotuksiin nähden kai ihan hyvin.
Odotukset eivät siis olleet korkealla: Äitini kysyi, olenko täysjärkinen
lähtiessäni poikani kanssa kaksin reissuun ja kehotti ehdottomasti hankkimaan
lapselleni valjaat (Hyvä idea, mutta pidetäänkö sellaisia vielä lapsilla? Ja
tuleeko herra Sinkkonen heiluttamaan etusormeaan eteeni…?) Mieheni toivotti
hymynvirne kasvoillaan minulle oikein
rentouttavaa matkaa ja onnea vaan
.

2 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Taas kerran niin tuttua tekstiä! Ymmärrän tasan tarkkaan ajatuksesi. Muiden ihmisten loma-ajat ovat oikein erityisen ärsyttäviä kun tuntuu, että kaikki muut reissaavat jossain eikä itse pääse mihinkään. Kahden käytöksellään oireilevan refluksikko-allergikkolapsen kanssa kun ei uskalla yksin lähteä juuri leikkipuistoa pidemmälle. Tai ainakaan ei ole kauheasti järkeä lähteä, lopputulos kun voi olla aika katastrofaalinen… Tiedät varmasti mitä tarkoitan! Parempia ja helpompia reissuja jatkossa toivoen, SG

    • Emmi kirjoitti:

      Totta turiset. Tosin en täysin pysty käsittämään, miten suuri sinun henkinen kestävyys voi edes olla, kun sinulla on KAKSI refluksikko-allergikkoa, meillä sentään vain yksi, ja hänenkin kanssa tuntuu jo aika hullulta meiningiltä. huh jo ajatusta. Eli kunnioitusta teidän suuntaan vaan 😀 Ja kovasti tsemiä niihin pieniinkin matkoihin teille!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *