Hae
Ready Steady Flow

Vertailukone surruuttaa

Kaikki vertailevat. Kaikkea voi vertailla. Sehän nyt vaan on ihmismielen tapa sijoittaa oma napansa tämän maailmanmenon kontekstiin. Kun minä vertailen, pyrin aktiivisesti vertailun positiiviseen sävyyn. Eniten vertailen omia elämänvaiheita ja kokemuksia toisiinsa. Monet sanovat, että kurjia ja huonoja juttuja ei kannattaisi muistella, että pitäisi vain antaa ajan kullata muistot. Tästä kultauksesta minä olen eri mieltä. Muistelen tarkoituksella niitä kaameimpia tapahtuneita asioita elämässäni, sillä ne antavat tarpeellista perspektiiviä helpompiin aikoihin. En kuitenkaan tunnista itseäni pessimistiksi, vaan pikemminkin voisin jopa todeta, että tällä vertailutavallani osaan nauttia hetkestä enemmän ja nähdä ne elämän hyvät jutut kirkkaammin.

Pikkusankarin sairauden vaikeuksien keskellä rämpimisen myötä olen kehittynyt ihmisenä aivan hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana (Elämän korkeakoulu). Vaikeudet ovat yksinkertaisesti pakottaneet muuttumaan ja muuttamaan ajatustyyliä.  Vasta Pikkusankarin voinnin heitellessä vuoristoratamaisesti, on ollut pakko pohtia joka ikinen ruokailutilanne, vierailutilanne ynnä muu arkinen juttu satakertaisesti läpi etsiessä syytä aina vuoristoradan uusimpaan alamäkeen. On ollut pakko oppia ottamaan huomioon joka ikinen pieni nyanssi, joka olisi voinut vaikuttaa refluksin ja allergioiden muuttumissuuntaan. Nykyään kiinnitän luonnostani enemmän huomiota niin tilanteiden positiivisiin kuin negatiivisiinkin puoliin kuin aiemmin. Tarkkailen, vertailen ja analysoin arkeamme ehkä enemmän kuin normaali äiti. Pikkusankarin refluksitaudin ja allergioiden takia en pysty vain rennosti elelemään ja oleilemaan lapseni kanssa, vaan vertailukone päässäni raksuttaa nonstoppina.

Käytän vertailutaktiikkaani usein. Jos perusflunssa, influenssa tai mikä tahansa muu perustyhmätauti tuntuu sitä sairastaessa kurjalta, kaivan tautimuististani esiin enterorokon. Taudin, joka ylitti käsitykseni sairauden iljettävyydestä ja fyysisyyden rajoittuvuudesta. Mikään minulla ollut tauti ei ole tähän asti vetänyt vertoja kahden viikon kaameudelle, kun makasin pahimmassa mahdollisessa enterorokossa kolme joulua sitten. Koko kroppa, mutta erityisesti kämmenet, jalkapohjat, suu sekä nielu olivat täynnä märkiviä, järkyttävän kipeitä rakkuloita. En voinut kävellä, pitää mitään kädessä enkä pahemmin niellä. Puhumista en voinut ajatellakaan. Tökin tietokoneen näppäimille sormenpäällä asiani ja olin mieheni ja äitini kannettavana vessareissuilla. Sain muutaman kulauksen velliä päivässä alas. Olin niin varma tautiin kuolemisesta, että vannotin miestäni toteuttamaan upean ideani siitä, että minulta otetaan kuoltuani munasolu talteen, jotta voisin saada mieheni kanssa lapsen vaikka sitten jonkun toisen naisen synnyttämänä…

Henkinen kantti on ollut todella kovilla, kun olen joutunut vähättelyn uhrina puolustelemaan ja selittelemään Pikkusankarin sairauden ja allergioiden oikeellisuutta monille ihmisille. Tätä henkisen puolen kuorta olen kovettanut jo erityisen paljon yliopistoaikoina, kun kärsin vuoden verran uuvuttavista mahakivuista ja laihduin selittämättömästi viisitoista kiloa. Vaakatasoon vetävien jatkuvien mahakipujen lisäksi totuin sietämään ihmisten epäilyjä, selän takana puhumista ja ihmisten omien arvauksien kuulemista faktoina minun tilanteesta. Jos normaalipainoinen nuori nainen laihtuu paljon, hänhän ei voi kärsiä muusta kuin anoreksiasta… Onneksi tutkimukset kertoivat mahakipujen ja laihtumisen oikean syyn, joten pystyin heivaamaan roskakoriin sen oman (okei, hieman ironisen) epäilyn, että olisin itseni tietämättä sairastanut anoreksiaa… Onneksi sentään asuin jo tuolloin mieheni kanssa, joka eli arkea kanssani ja nauroi huvittuneena huhuille syömishäiriöstä. Kerran hän kommentoi, että kyllä tyttöystäväni kärsii anoreksiasta, jos se tarkoittaa, että nainen syö joka aterialla enemmän kuin suurisyömäinen mies, herkuttelee joka päivä leivonnaisilla tai karkeilla sekä treenaa salilla kovaa, koska haluaa kasvattaa lihaksia.

Tästä kirjoituksesta ei ole tarkoitus tulla sairauskertomukseni eikä ”hei, olen kokenut muutakin kuin vaikeat kaksi vuotta lapseni kanssa”-huomatus. Jätän vertailuesimerkkini siis näihin, jotka suurin osa tuttavapiiristänikin tietää, vaikka niin fyysisten kuin henkisten ongelmien vertailukategoriani pursuaisivat enemmänkin vakavia esimerkkejä. Pointti varmaan selviää kuitenkin tälläkin laajuudella käsiteltynä…

Kaikki elämäni kompastuskivet ovat selvästikin valmistaneet minua tähän Pikkusankarin sairauden kanssa elämisen rankkuuteen. Toisaalta siis ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Minulle on tarkoitettu juuri tuollainen lapsi juuri tuollaisilla ongelmilla. Mutta mikään, ei mikään oma kokemani sairaus tai kipu ole koskaan ikinä ollut niin kamalaa kuin se, kun on joutunut katsomaan oman lapsen kärsimystä pystymättä yhtään helpottamaan hänen oloaan. Toisaalta siis ajatukseni eivät millään taivu siihen, että ymmärtäisin, miksi Pikkusankarin pitää kärsiä. En vain voi käsittää, mikä idea siinä on, että lapsi ymmärtämättään olonsa syytä on tuskissaan vuoden, pari. Onko tälläkin muka jokin tarkoitus? Pyh.

Pyrin aktiivisesti olemaan vertailematta itseäni toisiin ihmisiin. Ajan myötä olen huomannut, että positiivinen vertailu ainakin minun kohdallani tarkoittaa vain omien kokemusten vertailua keskenään. Sellaisesta vertailusta saa voimaa, mutta ihmisten välinen vertailu syö voimia. Pikkusankarinkin suhteen vertailutapani ovat muuttuneet hurjasti. Tottakai jokaikinen äiti vertailee lapsiansa vieraisiin lapsiin apgar-pisteistä omatoimisen kakkaamisen kautta kiroilemattomuuteen. Minä en enää pysty vertailemaan Pikkusankaria lainkaan terveisiin lapsiin. Jo raskausaikana mietin vakavissani, että kuoleekohan juuri minun lapseni jo kohtuuni, kun jokapäiväiset oksentelut olivat niin rajuja, että olin varma, että kohta se lapsi lentää suun kautta pönttöön. Muut hyvävointiset äidit saisivat pitää omat lapsensa eläen elämänsä onnellisesti loppuun asti. Jo tuolloin yritin jankata itselleni, että muiden helpommat raskaudet eivät liity mitenkään minun vaikeaan raskauteen.

Nykyään eriytän visusti oman lapseni asiat ja muiden lasten asiat mielessäni: olen vain iloinen, että useimmat ystäväni saavat nauttia terveistä lapsistaan ja puuhailla niitä normaaleja juttuja. Ja sitten meidän tapaus on päässäni ihan asia erikseen. Todella surullinen olen, että Pikkusankari ei ole terve, mutta se, että muut lapset ovat terveitä, ei ole Pikkusankarilta pois. Ja kun on yhden lapsen hallitsemattoman kivun ja tuskan nähnyt, ei sitä missään nimessä toivoisi kenellekään muullekaan lapselle. Pikkusankarin tapauksessa vertaistuki on onneksi asia erikseen: siinä ei vertailla lapsia toisiinsa, vaan jaetaan kokemuksia, joista itse haluaa kertoa ja joista toiset voivat hyötyä omassa tilanteessaan.

Yksi minua vavisuttavimpia vertailun ääripäitä ovat elämä ja kuolema: minähän elän, vaikka voisin olla jo kuollut tai mitä jos en olisi koskaan edes syntynyt minäksi! Ensimmäisiä kertoja mieleni muuttui naiivista nuorille tyypillisestä elän ikuisesti– ajattelusta todella paljon synkemmäksi parikymppisenä, kun lääkäri passitti minua eri tutkimuksiin kolmesti kahden vuoden sisällä löytämänsä mahdollisen rintasyöpäkasvaimen takia ja kun paria vuotta myöhemmin minulla todettiin sydänoireita, jotka viittasivat vakaviin sydänsairauksiin. Nykyisin kaivan välillä oikein tarkoituksella kylmiä väreitä esille, ja annan ajatusteni hautautua syviin elämänloppumistuskan pyörteisiin. Siinä sitten muutaman minuutin ajan ihmettelen kehon läpi sujahtanutta tunnetornadoa, kyyneleistä kastunutta paitaa ja hämmennyksen valtaan saatettua miestä. Mies tietenkin olettaa jotain todella surullista sattuneen ja kiirehtii luokseni, mutta vaimopa tokaisee jo melkein hymyssä suin, että ”hain vain ajatuksillani vähän kontrastia ja vertailupintaa tähän elämäämme”. Loppuillan aikana poika saa tuhat suukkoa enemmän kuin yleensä ja mies saa irrottamalla irrottaa käteni halausotteesta, jos haluaa päästä yksin edes vessaan. Näinä iltoina, kun syöksen ajatukseni hauta-arkkuihin, jopa meidän ongelmat tuntuvat todella vähäpätöisiltä, ja oma elämä rakkaiden ihmisten kanssa tuntuu erityisen arvokkaalta.

Tämänkin pohdinnan pointti on siinä, että en missään nimessä joka päivä rämmi mustien refluksikokemusten luolissa polvet verillä naama irvistyksessä muistellen miten hirveää se ja sekin oli, vaan juurikin päinvastoin. Osaan olla läsnä Pikkusankarin paremmissa päivissä täysillä, nauttia hänen naurustaan, hymystään, leikkihalukkuudestaan ja kiltteydestään. Mutta JOS hyvä päivä tuntuu jostain syystä lattealta, tai vain hieman oireinen päivä tosi kurjalta, väläytän mielessäni niitä kaameimpia huutoaikoja ja lapsen tuskan katsomiskokemuksia, niin johan on päivä pelastettu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *