Hae
Ready Steady Flow

Pitkän linjan refluksiäidin ajatushäiriöitä

Pääsin taas omien ajattelukaavojeni, syy-seurauslogiikkani ja hyväuskoisuuteni puijaamaksi. Kun Pikkusankarilla on nyt ollut pitkä hyvävointinen periodi takana, niin jotenkin sitä on alkanut uskomaan, että ehkä tämä sairaus vihdoin hellittää otettaan. Sen jälkeen, kun refluksimörkö poistui öitämme rikkomasta, olen ollut enemmän tai vähemmän epäileväinen Pikkusankarin päiväoireiden todellisuudesta, vaikka juuri kyseisestä ajatteluansasta allergologimme meitä varoitti. Mitä pitempi hyvä kausi takana, sitä enemmän alan lukemaan havaitsemiani Pikkusankarin oireentapaisia toimintoja enenevissä määrin muka normaaliin kehitykseen kuuluvaksi kuin refluksitautiin ja allergioihin liittyväksi.

Eilen aloimme mieheni kanssa miettiä, että onkohan ihan normaalia, kun kahden päivän aikana terveen kaksivuotiaan lapsen vanhemmat muuttuvat suhthyvinvoivista aika uupuneiksi; kun vanhemmat kokevat lapsensa hoitamisen yhtäkkiä todella rankkana; kun lapsi kiukuttelee joka ikinen hereilläolominuutti jostakin asiasta tai siis oikeastaan ei mistään asiasta; kun lapsi haluaa kaikkea, mutta ei haluakaan mitään; kun lapsi haluaa kaikkialle, mutta ei viihdy missään; kun vanhemmat saavat seitsemänkymmenen kahden tunnin aikana ennätysmäärän raapimis-, purema ja mustelmakoristeita vartaloillensa verrattu edellispäivien nollasaldoon.

Olimme aika varmoja, että nyt se todellinen uhma sitten alkoi, yhtäkkiä, erään lomapäivän aamupalan jälkeen, vieraassa kaupungissa. Suunnittelimme jo uhmaikäisen lapsen vaihtoilmoitusta huutonettiin… No, me annoimme sitten melkein vitsimielessä Pikkusankarille nykyistä lääkettänsä piiiiitkästä aikaa (”tästä ei sitten kehtaa kertoa kenellekään, kun kokeiltiin Gavisconea tosi rankalta tuntuviin uhmapäiviin…”).

Siinä sitten siivoiltiin mieheni kanssa kämppää tunnin verran, ja yhtäkkiä tajuttiin, että Pikkusankari on koko sen ajan parkkeerannut pikkuautojansa värijonoon sohvan käsinojalle itsekseen kikattaen. Suuret itsesyytösajatukset syöksyivät välittömästi mieleeni; että kahden päivän järjetön uhma katosikin tipotiehensä minuutti lääkkeenannon jälkeen; ja että ainiin, minähän annoin Pikkusankarille ensimmäisen huonon päivän aamuna maisteluun puolikkaan gluteiinittoman leivän, jossa uutena ainesosana oli perunajauho, mutta enpä hölmö ajatellut, että siitä oireita voisi tulla, kun kerran niin hyvin on viime kuukausina Pikkusankarilla mennyt.

Kerrassaan outoja ajattelukuvioita ja muistihäiriöitä näin pitkän linjan kokeneelta refluksiäidiltä. Ruokakokeiluja ei ole Pikkusankarille tehty juuri tuon parin kuukauden aikana, koska olemme halunneet pitää tarkoituksella taukoa oireista, joten miten oikein pystyin päättelemään, että ”ei se leipä kuitenkaan oireita aiheuta” ja unohtaa  koko kokeilun pariksi päiväksi? Miksi ihmeessä en ottanut todesta Pikkusankarin pipin valittamisia; ajattelinko minä todella, että hän vain huvikseen pipiä huutaa…? (niin, ja juuri pipin valittamisen kuuntelemisen tärkeydestä allergologimmekin meitä muistutti viime käynnillä…) Olinko jo muka unohtanut edelliset kunnon oirekiukut? (eihän niitä voi unohtaa!?!)

No, sainpa taas henkistä rökitystä itseltäni ja opetuksia muistiini roppakaupalla. Todellisuus kyllä heitti päällemme jääkylmää vettä: refluksitauti ja allergiat eivät ole Pikkusankaria jättäneet, vaikka kuinka on ollut hyvää kautta takana. Ehkä olen yrittänyt ajatella jopa liian myönteisesti, sillä en millään halua nykyään uskoa, että oireet ovat oikeasti oireita. Olin välinpitämätön ja yritin selittää oireet kaikella muulla soopalla, eli teen juuri niin säälittävästi kuin olen vinkunut joidenkin tuttaviemme ja ammattitaidottomien terveydenhuoltohenkilöiden tekevän. Miten tällä refluksi-allergiatietomäärällä ja -kokemuksella on mahdollista antaa lapsensa kärsiä silminnähden kaksi pitkää vuorokautta, kun syy-seuraus-suhde on hyvin selkeänä edessämme?

Positiivinen huomio näiden päivien jälkeen oli kuitenkin se, että Pikkusankarin nykyisiin oireisiin saattaa siis tepsiä hieman edellisiä lääkkeitä laimeampi litku, kunhan refluksikierrettä ei päästä liian pahaksi. Vannon, että tästä lähtien Gaviscon löytyy keittiömme kaapista, ihan siitä kätevimmältä mahdolliselta hyllyltä. Ja muistan, että vaikka lääke on määrätty ”vain” tarvittaessa otettavaksi, sitä myös pitää ottaa tarvittaessa.  Epäilevänä lääkkeen antajana rohkaistun, ja lääkitsen lapseni jatkossa heti, kun tarvetta vähänkään ilmaantuu, juuri niin kuin lääkäri käski. Mieheni kerkisi jo torpata kaikki kesälomasuunnitelmamme ja julisti, että me emme sitten liiku Pikkusankarin kanssa yhtään mihinkään omaa pihaa kauemmas. Piste. Onneksi löysimme sittenkin puolipisteen, ja voimme Gavisconen avulla astua Mummolaan tai jopa käydä käsipohjaa harjoittelemassa lähilammella.

p.s. Pikkusankari loves Gaviscon: hän nukahti toista kertaa elämässään omaan sänkyynsä ilman vanhempien nukahtamistukea siinä vieressä (niin, ja sitten muistimme, että se ensimmäinen vanhemmaton nukahtamiskerta taisi olla viime Gavisconen antokerralla…hmmmm).

8 kommenttia

  1. AnnaW kirjoitti:

    Mitenhän mä nyt saisin mun ajatukseni järkevästi tähän kommenttiin!? Me ollaan käyty noi samat kuviot useaan kertaan läpi ja vieläkin, kerta toisensa jälkeen sitä tajuaa vasta parin päivän viiveellä mistä taas on kyse. Ajattelen tuolloin itsekin, että miten ei tätä taas tajuttu ja että voiko tämä taas olla sitä ja tätä ja tota? Läheisille kerrottaessa omista "diagnooseista", saadaan edelleen samoja epäuskoisia katseita kuin monta kertaa ennenkin. Ne eivät yhtään helpota omaakaan uskomista itsediagnosointiin. Onneksi nykyään 3-v neiti sanoo "mä tarviin gavisconin ennen päikkäreitä"! Eipä ole epäuskoisia katseita niissä tilanteissa!

    Oho, meni vähän aiheen vierestä…mutta, sanon vain, että onneksi hälytyskellot soivat, on se sitten yhden tai kahden päivän jälkeen. Mukavaa juhannusta teille<3

    • Emmi kirjoitti:

      Siis nyt kyllä sait mulle "minua ymmärretään" -kyyneleet silmiini. Mahtavaa lukea vertaistukistooria teiltä!

      Itse asiassa viime yönä Pikkusankari heräili pari kertaa aivan järkkyyn tuskaitkuun, ja sieltä itkun välistä kuului sana "lää-ke"!!! Siis voiko kaksivuotias todella muistaa kahden lääkkeenannon jälkeen sen helpottavan funktion… Vähänkö hyvä juttu!!
      Ja niin, onneksi ei keritty sentään vetää viikkoa tuolla kipukränällä…

      Muuten, kuinka usein annatte G:tä neidille?

      Leppoisaa juhannusta teillekin <3

    • AnnaW kirjoitti:

      Ihana kuulla, että ymmärsit mut oikein! Näitä asioita on aika vaikea pukea sanoiksi!

      Meillä on parhaillaan Losec-lääkitys päällä, tilanne ryöpsähti koivuallergian aikaan niin pahaksi. Nyt otetaan Gavisconia joka ilta juuri ennen nukkumaan menoa ja tarvittaessa, siis neidin pyytäessä ennen päikkäreitä. Usein hän pyytää sitä jo ennen rattaisiin kiipeämistä mutta joskus myös hetken rattaissa levottomasti pyörittyään. Hän osaa myös sanoa "minua vaivaa refluksi"! Neidillä on "onneksi" myös aistiyliherrkkyys, eli on hyvin kehotietoinen. Tämä asia, että neiti osaa itse niin selkeästi asian ilmaista, helpottaa kummasti, sekä oireita, vanhempien pähkäilyä sekä vanhempien itsesyytöksiä.

    • Emmi kirjoitti:

      Teillä on kyllä fiksu neiti 🙂

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Kiitos tästä tekstistä! Antoi mulle tosi paljon ajattelemisen aihetta ja apua meidän tilanteen selvittelyyn. Hyvää juhannusta! T. Kaisa N

    • Emmi kirjoitti:

      Onpa kiva saada tämmöinen kommentti. Tämän blogin ykköstarkoitus on tosiaan jakaa vertaistukea, ja on todella hyvä juttu, jos edes yksi lapsi saisi vähän helpotusta minun kirjoitteluitteni kautta. Toivottavasti tilanteenne selviää parempaan päin <3 Kaunista juhannusta sinnekin!

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Voih, niin tutulta taas kuulostaa!

    Mikä sun teoria on siitä, et mihin sillon sattuu tai mikä se epämiellyttävä olo lapsella sillon on kun nämä "käytöshäiriöt" ilmenevät?

    Meidän lapsi sai tässä joku päivä maistiaisen uutta, ei välittömiä iho-oireita, mistä oltiin intona (yleensä reagoi salamana iholla/kutinalla). Kuitenkin pari minuuttia ruokailun jälkeen alkoi ihme riekkuminen: juoksenteli päättömänä ympäri kämppää, kaatuili holtittomasti, ei rauhoittunut syliin ja oli muutenkin ihan hepuleissa. Sillon ajateltiin et varmaan iski lapselle väsy, mut koska seuraava yökin oli rikkonainen niin kai se on pakko uskoa et allergiaoirehdinnasta olikin kyse.. Lapsi vasta 1,5v eikä osaa sanallisesti kertoa pahasta olostaan eikä tyhmä mutsi aina tajuu.. Huoh.

    Tsemppiä!

    -linda

    • Emmi kirjoitti:

      Pikkusankari nykyään yleensä näyttää paikan, mihin sattuu, jos ymmärrän kysyä eli otan tosissani hänen valittelunsa. Useimmiten hän näyttää rintakehää ja kurkkua tai sanoo "hikka" (luulen, että hän on yhdistänyt nuo edellä mainitut alueet sanaan "hikka"…). Usein hän edellisten lisäksi näyttää päätä, ja luulen, että hapot seilaa silloin nenä-korva-osastollakin. Mutta siis eiköhän tuo Pikkusankarin pipi ole lähinnä pahaa närästyskipua. Silloin tällöin hän myös kertoo mahan olevan pipi tai ulisee "kakkaa", minkä taas yhdistän alavatsakipuihin (hänellä ei siis juuri ikinä ole ummetusta, joten sitä hän ei valittane).

      Aiemmin olin samassa tilanteessa kuin sinä, eli en tiennyt tarkkaan, mikä paha olo sen hillittömän kiukun taustalla oli, jos edes kyseistä kiukkua tajusin yhdistää mihinkään oireisiin (on vaan sairaaaan vaikea päivä). Nyt olen PERIAATTEESSA viisaampi, kun Pikkusankari osaa jo kertoakin itse, mutta kuten kirjoitin, KÄYTÄNNÖSSÄ välillä täysin ajattelematon.

      Hirmuisesti tsemppiä teillekin <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *