Hae
Ready Steady Flow

Etkö koskaan ihmetellyt?

Perheenjäsen, kaveri, ystävä,
tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…
…kun saatoin pirauttaa sinulle
illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen
tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi
kiva nähdä.
…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista
menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO
päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni
ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille.
Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli
päästävä, heti kun mahdollista, yksin.
…kun asuntomme oli vuorattu
normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja
lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne
kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.
…kun tunnin mittaisen juoruamisen
aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.
…kun vaunulenkkeillessämme
Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.
…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi
asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja,
yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni
syömään rinnalleni edes joskus.
…kun seurasit surullista showta
minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä
tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä,
yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi
tuskaitkuaan.
…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä,
sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi
jo kotona…
…kun kerroin minun viikon ehdottoman
huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan
nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.
…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli
tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien
syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen
minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!
…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava
vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä
normaalia. Jutellaan myöhemmin”.
Eikö kukaan läheinen koskaan
ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa
uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille
sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka
meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan
normaalilta vauva-arjelta?
Vai ajattelivatko ihmiset ihan
oikeasti
, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme;
että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että
terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva
herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin
temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan
paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia,
kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun
pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.
En missään nimessä syyttele,
osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle
kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset
tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai
joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa
terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten
vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta
epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei
olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista
ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta
tuskaitkuilleen.

5 kommenttia

  1. anujohanna kirjoitti:

    Ymmärrän NIIN HYVIN sun ajatuksiasi…Mä tiesin jossain sisimmässäni itse, että tää ei voi olla normaalia, mutta kun neuvolassa, kaverit, lähipiiri kaikki vaan sanoo, että on normaalia, käänsin asian niin, että mä vain olen niin huono äiti, että en osaa hoitaa lastani oikein, että mä vain olen niin heikko, että väsyn tällaiseen…Sitten meillä oli neuvolan järjestämä perhevalmennuksen tapaaminen, tytön ollessa 4 kk ikäinen ja kaikki ryhmäläiset kertoivat arjestaan ja siitä, millaista se arki on…Sen tapaamisen jälkeen mä romahdin täysin. Sitten yksi kauempana asuva ystäväni kysyi voisiko tuo olla refluksia. Olen ikuisesti kiitollinen tästä kysymyksestä. Neuvolassa ja lääkäreissä eivät osanneet edes epäillä tätä, koska olimmehan "vain" koliikkia kärsivän lapsen saaneet…En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä ystäväni lausahdusta, koska olisimme löytäneet itse apuja. Oli niin sumuista aikaa, että luultavasti olisin vielä pidempään uskonut ympäristöä että "kaikki hyvin". Arvet nämä kuukaudet silti jättivät, vaikka onneksemme lapsi saikin apua pian apua sen lausahduksen jälkeen.

  2. anujohanna kirjoitti:

    Ja mikä kamalinta, jopa kertomiani lapsen hengityskatkoksia ei otettu tosissaan, vaan sanottiin, että "kaikki ensimmäistä kertaa tulleet äidit tarkkailevat ihan liikaa lapsensa hengitystä" ja pitivät mua suurinpiirtein höperönä kun yö- ja päiväkaudet en uskaltanut päästää lasta silmistäni muutamaa metriä pidemmälle ja sen ajan kun lapsi sitten vihdoin ja viimein nukkui, sen ajan mä kuolemanväsyneenä vielä päivystin toisen hengitystä ja olin kärppänä nostamaan lasta ylös, kääntämään lapsen pääalaisin ja "ravistelemaan", jotta taas hän hengittäisi. Juu, olin hysteerinen, mutta kukapa ei vastaavassa tilanteessa olisi ollut.

    • Emmi kirjoitti:

      Onneksi ystäväsi kysyi sinulta ratkaisevan kysymyksen! On tämä vaan niin kaameaa muistella noita tarinoita, miten vähäarvoisina meidän äitien juttuja pidettiin… Voi Anu, onneksi ollaan löydetty kultainen lääkärisuhde molemmat! (ja kai pitää ajatella, että onneksi EDES vauvavuoden aikana, ei vasta kaksi-kolme-vuotiaana…)

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Pitäisikö yhden huoneen seinä tapetoida lääkärinlausunnoilla/diagnooseilla? Muodikas ja uusi sisustusidea! Eikun testaamaan! :o)

    • Emmi kirjoitti:

      Hyvä idea kyllä siinä vaiheessa, kun diagnoosi on saatu ja sairaus tajuttu, niin ei sitten jää kellekään vieraalle epäselväksi lapsen tilanne enää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *