Hae
Ready Steady Flow

Antiäitienpäivä

Jotta sitten muutamien viikkojen päästä äitienpäivänä voisi
leijua keveissä Lontoon rakeiden värisissä illuusioissa kuvitellen olevansa
maailman paras äiti, nyt on aika suoltaa pihalle kaikki ne jutut, miksi en
missään nimessä tunne olevani maailman paras äiti.
En ole voinut antaa
Pikkusankarille aina hänen ikätasonsa mukaista virikkeellistä kehitysympäristöä.
Jos vuorokausi kului ensimmäisten seitsemän kuukauden ajan lasta sylissä kantaen, siinä
ei paljon motorisen kehityksen tukeminen ollut nyky-yhteiskunnan standardien
mukaista.
En ole jaksanut tarjota
Pikkusankarille lapsiperheen normaalia sosiaalista ympäristöä. Hän on jäänyt
lähes kokonaan paitsi muskareista, perhekerhoista, avoimista päiväkodeista, perheen
yhteisistä ravintolaillallisista ja muistakin lapsiperheen normaaleista
sosiaalisista tilanteista. 
En ole voinut tarjoa
Pikkusankarille kulinaarisia nautintoja ollenkaan. Hän on syönyt koko ikänsä
lähinnä maustamatonta kana-bataattisosetta. Pikkusankarin ikätoverit ne
vetelivät jo vuoden iässä etanoita ja sammakonreisiä ja syömäpuikoilla
Udoneita.
En ole pystynyt antamaan lapselleni
lääkkeetöntä lapsuutta. Lähes kaikkien mahdollisten käsikauppalääkkeiden
lisäksi pojalle on kokeiltu montaa todella ytyä lääkettä ja syötettykin monen
monta kuukautta lääkettä, jonka tehoaineet ja mahdolliset sivuoireet saavat rinnallaan
monet muut lääkkeet kalpenemaan.
En ole antanut Pikkusankarille täydellisen
eheää kiintymyssuhdetta. Olen äksyillyt ja hermostuksissani jopa huutanut
Pikkusankarille hänen itkiessään kymmenettä tuntia putkeen. Luulin hänen olevan
vain koliikkinen ja hieman tulisempi, helposti mieltään osoittava tapaus,
vaikka hän itkikin järkyttäviä kipujaan.
Olen käyttäytymiselläni tuottanut
lisää tuskaa Pikkusankarille. Tietämättömänä hänen refluksitaudistaan, tein monia
tunteja kestäviä vaunulenkkejä rattaat vaakatasossa (siis hänelle tuskallisimmassa
mahdollisessa asennossa). Heijasin rattaita kaikkiin ilmansuuntiin, juoksin,
kävelin, hölkkäsin, kokeilin nurmikkoa, asfalttia ja hiekkaa alustana, lauloin,
pölpötin, hyräilin, olin hiljaa, nostin viiden minuutin välein syliin, viritin
leluja räpläiltäväksi. Pikkusankari vain itki. Minä vain jatkoin.
En pysty vieläkään, diagnoosin
saamisen jälkeenkään, antamaan Pikkusankarille täysin raotonta ja syvää
turvallisuuden ja hyvän olon tunnetta. Kun olen todella väsynyt, en aina jaksa
hänen kipukiukkuaan höystettynä taaperoikäisen normaalilla uhma- ja
väsykiukulla. Silloin meillä hermostutaan, huudetaan, paiskotaan, riehutaan ja
kiroillaan. 
Anteeksi rakas lapseni, etten
pysty olemaan maailman paras äiti.

11 kommenttia

  1. anujohanna kirjoitti:

    Kyllä nyt puit mun ajatukseni erittäin hyvin sanoiksi! huh! Blogimme todellakin täydentää toisiaan… Koen NIIN samoin, kaikilta osin. Tänään ollut täällä todellinen antiäitienpäivä myös. Kuulin lapseni arkuudesta ja ja takertuvuudesta muhun ja selityksenä sen, kun en hänen kanssaan käy juuri missään. Kolahti ja kovaa suoraan sydämeeni, sillä itsekin siitä koen paljon syyllisyyttä, kun en vaan jaksa, akripäivät vaan ovat sitä selviytymistä, ei kertakaikkiaan energiaa tässä "sivistää" ja "virikkeellistää" lastaan saati edes itseään. Jonkun aikaa surkeata äitioloani itkettyäni sisuunnuin ja aloin ajattelemaan, että kyllä ne lapset ennenkin ovat maailmassa päjänneet ilman muskareita, exoottisten ruokien syömistä ja virikkeellistä ohjemaa. Ehkä me ei näissä asioissa olla mitään superäitejä, mutta päihitetään ihan varmasti monet äidit monella toisella tapaa. Me ollaan omistauduttu jatkuvaksi kipukaatopaikaksi. Me otamme kantaaksemme lapsen jatkuvaa pahaa oloa, me ääriväsyneinä siltikin jatkamme lapsemme tyynnyttämistä, vaikka oma mieli ja keho huutaisikin lepoa. Ehkä meitä ei voi sanoa tavallisiksi äideksi, vaan olemme enemmän. Me venymme, koska on pakko venyä. Me jaksamme, koska on pakko jaksaa. Ja jos meidän suusta pääsee sammakoita ja kiukkua, se on inhimillistä, jopa meidänkaltaisilta superäideiltäkin.

    • Emmi kirjoitti:

      Oi Anu <3 Sinä se osaat sanoa aina juuri oikeat sanat lohdukkeeksi. Eipä ole mulla tuohon mitään lisättävää. Kyllä on tämä meidän lasten sairaus jalostanut meidän ajatuksemme aika samanmoisiksi! Itsekin luen sun blogia aina välillä ja aattelen, että aah, tänään Anu kertoikin mun eiliset mietteet tai että JUST tolleen ajattelin, kun olin imetysdieetillä 😉
      Suuret halaukset!

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Hei te molemmat äidit! Seurailen teidän molempien blogeja, ja saatte mielestäni olla täydestä syystä ylpeitä äitiydestänne! Olette antaneet lapsillenne juuri sitä kaikkein parasta ja tärkeintä: läheisyyttä, rakkautta, lohtua ja turvaa. Niitä eivät harrastukset, eksoottiset ruuat tai muut ihmissuhteet korvaa. Vauvalle tärkeintä onkin olla lähellä, kannettuna, ei maassa lelukaaren alla makoilemassa.

    Oma esikoiseni olo kipeä ja allerginen ja ilmeisesti sen takia hyvin kiinni minussa. Muiden mielestä aivan liikaa. Me emme välittäneet muista ja karaisseet lasta olemaan erossa äidistä. Nyt 5-vuotiaana hän on todella reipas, sosiaalinen ja luottavainen.

    Tsemppiä teille molemmille! Helpottaa varmasti kun saa purkaa omia epäilyksiään ja huonoja fiiliksiään, mutta oikeasti: te olette todellisia huippuäitejä!

    M

    • Emmi kirjoitti:

      Arvoisa M! Täällä kyyneleet poskilla kiitän kannustuksestasi. Kiitos.

    • anujohanna kirjoitti:

      Samoin! ♥ Ihana kuulla sanasi M, kuinka lohduttavaa!!! Välillä on tässä niin tärkeää oikeasti kuulla sanat, olet riittävän hyvä äiti, sillä kyllä se äitiyden onnistumista aika paljon murentaa, että ei pysy poistamaan pieneltä kuitenkaan sitä sairautta ja sen aiheuttamia pakollisia kipuja.

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Kyllä sä kirjoitat,ihan kuin meidän elämästä 🙁 Ihan samat on tunnelmat täällä. Toivotan kovasti jaksuja teille arkeen!!

    • Emmi kirjoitti:

      Harmi, jos moni kokee samoja tällaisia fiiliksiä, mutta toisaalta kiva tietää, ettei ole yksin niiden kanssa. Suuret voimat teille myös!!

  4. Anonyymi kirjoitti:

    Hei, meille sanottiin neuvolassa, että sylissä pitäminen juuri vahvistaa vauvan motorista kehitystä, kun siinä vauvan tasapainoaisti aktivoituu erilaisissa asennoissa ja kroppa saa harjoitusta! Joten älä siitä ainakaan stressaa 🙂

    tsemppiä, V

    • Emmi kirjoitti:

      Jep, onneksi on tuo hyvä puoli sylissä kantamisessa! Lähinnä ryömimisen, kääntymisen, konttaamisen ja kävelemään oppimiset ovat olleet kuumia puheenaiheita neuvolassa, kun lapsi ei ole saanut olla tarpeeksi lattialla harjoittaakseen näitä juttuja. Mutta hyvinpä tuo Pikkusankari silti on kehittynyt, vaikka aikoinaan näistä jutuista stressasin paljonkin.

  5. Anonyymi kirjoitti:

    Musta usein tuntuu, että neuvoloista saa usein vaan enemmän stressiä ja huolta, kuin tukea ja hyödyllisiä neuvoja. Ja aiheitahan piisaisi, mutta nyt esimerkkinä tuo kantaminen. Monessa alkuperäislulttuurissa vauvaa kannetaan lähes koko ajan ja jossain vaiheessa nekin vauvat lähtevät liikkeelle. Valitettavasti mulla ei ole tähän nyt mitään faktoja heittää. Jossain oli kuitenkin mun mielestä ihanasti kiteytetty kantamisen ajatus: "nine months in, nine months out".

    M

    • Emmi kirjoitti:

      Olen törmännyt itsekin tuohon afrikkalaisten tapaan kantaa vauvaa ihan taaperoksi asti. Siksi kirjoitinkin ihmetellen näistä nyky-yhteiskunnan standardeista täällä Suomessa. Voisi tosiaan neuvoloissa olla paljon relampi asenne tuollaisten asioiden suhteen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *