Hae
Ready Steady Flow

Terve perhe liikenteessä

Refluksitauti, allergiat ja
niiden uuvuttama arki eivät välttämättä loista läsnäolollaan arjen nopeissa
kohtaamisissa. Kahdella ei-juuri-millekään-allergiselle vanhemmalle on annettu mukavasti
sopeutumishaastetta, kun lapsi on superallerginen tapaus. 
Välillä ollessani sosiaalisissa
tilanteissa tai väkijoukon jatkeena kaupoilla tai tapahtumissa Pikkusankarin
kanssa, leikittelen ajatuksella, että minulla on terve lapsi tässä mukanani. Annan ihmisten automaattisesti olettaa, että me olemme vain tavallinen terve
perhe. Nautin hetken siitä fiiliksestä, että Pikkusankarilla ei ole mitään
hätää, ongelmaa eikä sairautta. Että me vain lillumme tässä vellovien massojen
rauhallisessa virrassa eteenpäin, annamme piilotajuisten ja irrationaalisten
ainesten määrittää identiteettimme hetkeksi… Kunnes HK:n punasinivalkotakkinen
ylipirteä promoaja työntää ruskeaa käppyrää Pikkusankarin kouraan ja julistaa
grillikauden iloja perheen pienimmillekin. Tai kun valtava syöksyhampainen mammutti
heiluu karkkikorinsa kanssa maitohyllyn vieressä ojentaen neonvärisiä namujaan
jokaiselle alle metrin korkuiselle tyypille. Herätyyyys! Aivojeni ON-nappi
painuu välittömästi päälle, kädet nappaavat kielletyt herkut salamana Pikkusankarin
omistuksesta juuri, kun ne ovat tervehtimässä Pikkusankarin kitalakea. Sitten
kaikki tarmo suuntautuu siihen, että pääsemme täysiä rääkyvän, mielensä
suuresti pahoittaneen lapsen kanssa ulos ilman, että joku hälyttää poliisit
paikalle.

Mitä olisin tehnyt toisin

Olisin uskonut lujemmin omaan äidinvaistooni Pikkusankarin hädän
suhteen jo heti ensimmäisten itkuisten päivien ja viikkojen jälkeen. Vaikka
emmehän me (muutamien keskustelujen perusteella rivien välistä tulkittuna) mitään
vauvoista ja heidän parkumiskiintiöistä voineet tietää, kun olimme kokemusköyhiä
ensikertalaisia vanhemmuuden ihmeellisessä universumissa
 
Olisin raottanut perheemme väsymyskulissia paljon enemmän ja
esittänyt vähemmän ”hyvin menee, vaikkei menekään”- tyyppiä.
Olisin ollut vieläkin itsepäisempi ja jankuttanut kaikille tutuille,
että ei tämä vaan voi olla normaalin rajoissa olevaa haastavaa vauva-arkea,
jota me elämme. Lopettakaa se vauvat itkevät- hölpötyksen hokeminen jo.
En olisi roikkunut niin tiukasti kiinni
siinä illuusiossa, että meillä vain on haastava vauva, ja jaksamme ihan
ookoosti hänen kanssaan. En millään uskaltanut myöntää ääneen, että olimme
aivan puhki. Jos vauva tutkimusten jälkeen olisikin todettu olevan vain terve
normaali vauva, sehän olisi ollut noloa ja huonoa äitiyttä, kun perusarjesta
valittaa. Varsinkin, kun monien mielestä Pikkusankari oli erityisen ihana, kiltti, hiljainen ja hyvin nukkuva.
En olisi totellut terkkarin kahta kaikkitietävää neuvoa. En siis
olisi itkuisuuden vähentämiseksi aloittanut korvikkeen antamista kolmen viikon
iässä muka liian vähäisen oman maidon tulon takia. Kuukausi lisämaidon
antamisen jälkeen tilanne oli pahempi kuin ennen korvikeruokinnan aloittamista.
En myöskään olisi aloittanut kiinteiden syöttämistä mahdollisimman aikaisin (ja
vieläpä terkkarin suosittelemilla, sattumalta Pikkusankarille juuri pahimmilla
mahdollisilla soseilla) siinä suuressa toivossa, että kiinteät varmasti
helpottavat Pikkusankarin itkuisuutta. Pikkusankarin tuska vain tuplaantui
kiinteiden aloittamisen jälkeen, kun pienen suolisto ei ollut niinkään valmis
käsittelemään soseita kuin olisi ehkä ollut pari kuukautta myöhemmin…  Että kiitti vaan kivoista vinkeistä.
Olisin ollut paljon relampi
kotitöiden suhteen jo ensimmäisen puolen vuoden aikana. Olin hullu, kun järjestelin
kotimme joka päivä armeijakondikseen potenssiin viisitoista, yritin kokata
kaikki omat ja lapsen ruuat plus tehdä miljoona muuta juttua siinä samalla kun
ravasin ulkona viiden minuutin välein heijaamassa rattaita. Olisinpa istuutunut
edes hetkeksi!
En olisi uskonut niihin (vaikkakin
hyväntahtoisiin) lukemattomiin lauseisiin, että ”silloin ja silloin viimeistään
helpottaa”. Buuuuullshittiä!
En olisi luottanut sokeasti julkisen
puolen asiantuntijoihin (tuo viimeinen sana pitäisi oikeastaan kirjoittaa
lainausmerkeissä!). 
En olisi murehtinut niin paljon siitä,
että saakohan nyt joku vieras oikean vai väärän kuvan Pikkusankarin normaalista
arjesta. Että pystyykö kukaan Pikkusankarin vain oireettomana päivänä nähnyt
koskaan tajuamaan, millaista taistelua meidän oikea arki on ollutkaan oireisina
aikoina.
Olisin soittanut itkuisia
epätoivoisia puheluita muillekin läheisille kuin miehelleni. Siellä hän yritti sanoillaan
tyynnytellä hysteerisesti itkevää vaimoa ja lasta keskellä asiakastapaamisiaan,
joissa innostava ja motivoiva asenne oli työn onnistumisen kannalta olennainen
piirre. Voi raukkaa.